Tällä sivulla kerrotaan sinililjoista ja kevättähdistä (Scilla). Kun viet hiiren tämän näköisen lisätietolaatikko tekstin päälle, ilmaantuu kursorisi alapuolelle näkyviin lisätietolaatikko. Jos laatikkoa ei ilmaannu, pääset lukemaan lisätietotekstin klikkaamalla.

Yleistä sinililjoista ja kevättähdistä
Yleisimmin viljeltävät lajit
Kasvatus
Lisäys ja istutus
Lajeja ja lajikkeita


Muut sipuli- ja mukulakasvisivut

Myrkkyliljat (Colchicum) Sahramit (krookukset, Crocus) Lumikellot ja -pisarat (Galanthus) Reticulata- kurjenmiekat (Iris) Liljat (Lilium) Narsissit (Narcissus) Sinililjat ja kevättähdet (Scilla) Tulppaanit (Tulipa)

Muut lajit A-E Muut lajit F-L Muut lajit M-Z Keväällä istutettavat Mitä sipuli- ja mukulakasvit ovat? Valinta ja istutus Sipulien hankintakoko Sipulikuvat A-D Sipulikuvat E-Z

Sinililjat ja kevättähdet, Scilla (sis. ent. Chionodoxa)

Sinililjat ja kevättähdet ovat yksisirkkaisia sipulikasveja, joiden lähimpiin sukulaisiin kuuluvat mm. hyasintit ja posliinihyasintti sekä helmihyasintit. Nämä lienevät ainoat niiden sukupuuhun liittyvät seikat, joilla on puutarhurille merkitystä. Tarkempi paneutuminen Iso osa yksisirkkaisten kukkakasvien taksonomiaa on nimittäin useiden peräkkäisten uudelllenarvointien jäljiltä nyt varsin kiistanalaista, mutta Scilla-suku kuuluu ilmeisesti tällä hetkellä virallisesti (NCBI (http://www.ncbi.nlm.nih.gov/guide/), EOL (http://www.eol.org/), ja Kew World Checklist of selected plant families (http://apps.kew.org/wcsp/home.do), joulukuu 2010) parsakasvien heimoon.

Jonkin aikaa ne listattiin liljakasvien (Liliaceae) heimoon ja aika pitkään hyasinttikasvien heimoon (Hyacinthaceae); kirjallisuudessa ne löytyvät yleensä jommasta kummasta näistä kahdesta heimosta. asiaan aiheuttaa lähinnä päänsärkyä.
Nykyinen Scilla-suku sisältää noin 80-100 suvussa jo pitkään ollutta lajia, ja lisäksi melko äskettäin kymmenkunta Chionodoxa- eli kevättähtilajia liitettiin sinililjojen sukuun. Scilla-sukuun on vuosien varrella kyllä katsottu kuuluvaksi vielä enemmänkin lajeja, kuten esimerkiksi puutarhakasveina meilläkin tunnetut englannin- ja espanjansinililja (nykyään suvussa Hyacinthoides). Kevättähtien liittämistä sinililjojen sukuun ei kaikilla tahoilla hyväksytä ja tuorekin kirjallisuus käsittelee niitä toisinaan edelleen omana sukunaan. Lähisukulaisia kasvit kuitenkin ovat, sillä pikkusinililja, Scilla bifolia, risteytyy sekä viljelyssä että luonnossa kirjokevättähden, Scilla (Chionodoxa) forbesii, kanssa. Risteymää (Scilla x allenii, ent. X Chionoscilla allenii, tarhakevättähti) on kasvatettu jo pitkään puutarhoissa.

Suuri sinililjojen suku sisältää ison joukon pienehköjä ja muutamia ehkäpä keskikokoiseksi katsottavia sipulikasveja. Valtaosa niistä on sini- tai violettikukkaisia, vaikka valkoisia ja vaaleanpunaisiakin joukkoon jokunen mahtuu. Suurin osa sinililjalajeista kukkii keväällä, mutta muutama kukkii myöhemmin kesällä ja jokunen jopa syksyllä. Suku on levinnyt aika laajalle ja lajeja löytyy mm. eri puolilta Aasiaa ja Afrikkaa, ja jopa Kiinasta ja Japanista. Euroopassakin kasvaa luonnonvaraisena toistakymmentä lajia. Koska suvun lajit ovat kotoisin kovin eri seuduilta ja erilaisista oloista, niiden viljelyvaatimuksissa on suuria eroja ja joukossa on lajeja, joita ei voi meillä avomaalla kasvattaa. Englantilainen puutarhakirjallisuus tuntee puutarhakasvatuksessa tavallisesti 20-30 sinililjalajia, joista muutamia viljellään lähinnä lasin alla, mutta valtaosaa avomaalla.

Kevättähdet eli entisen Chionodoxa-suvun lajit ovat kotoisin Välimeren saarten ja Turkin vuoristoseuduilta. Vaikka lajit luetaan nyt sinililjojen sukuun, on ne helppo erottaa omaksi ryhmäkseen. Kehälehtien tyvet ovat yhteenliittyneet muodostaen aivan lyhyen torven, ja heteen palhot eli "varret" muodostavat kevättähtien kukan keskelle torvimaisen rakenteen, jota muilta Scilla-lajeilta ei löydy. Kukat ovat sinisävyiset tai valkoiset, ja kukinta-aika on keväällä. Jokseenkin kaikki kevättähtilajit ovat jossain mittakaavassa puutarhaviljelyssä.

Suomessa on puutarhaliikkeistä saatavilla kohtuullisen hyvin 2-3 kevättähtilajia ja saman verran lajikkeita. Sinililjoja on saatavilla ehkä hieman heikommin, sillä idänsinililjaa lukuun ottamatta muita lajeja näkee harvoin myynnissä tai puutarhoissa. Pari muuta lajia, ainakin persiansinililja ja pikkusinililja, saattaa toisinaan olla saatavilla. Lajikenimillä on kaupan lähinnä valkoista idänsinililjaa nimellä 'Alba' ja hieman peruslajia syvemmän sinistä lajiketta 'Spring Beauty'. Kevättähtien tuntemattomammista lajeista monet eivät luultavasti menestyisi meillä, koska niitä suositellaan Iso-Britanniassakin viljeltäväksi lasin alla tai ruukuissa. Sinililjoista sen sijaan luultavasti löytyisi vielä useita meille viljelyyn sopivia lajeja, ja joitakin tässä käsittelemättä jääviä lajeja onkin meillä varmasti kokeiltu.

Meillä ainakin toisinaan saatavilla olevia puutarhalajeja ovat vanhastaan Scilla-sukuun kuuluvat

• S. bifolia, pikkusinililja
• S. mischtschenkoana, persiansinililja
• S. siberica, idänsinililja,

sekä Chionodoxa-suvusta joukon jatkoksi siirretyt

• S. forbesii, kirjokevättähti
• S. luciliae, isokevättähti
• S. sardensis, sinikevättähti

ja vielä aiemmin sukujen välisenä risteymänä käsitelty

• S. x allenii, tarhakevättähti

SINILILJAT

Scilla bifolia eli pikkusinililja on levinnyt Euroopassa laajalle, ja löytyy luonnonvaraisena mm. Italiasta, Bulgariasta, Saksan eteläosista, Itävallasta, Ranskasta ja Puolasta. Pikkusinililjan englanninkielinen nimi "Alpine squill" viittaa paitsi sen levinneisyysalueeseen, myös sen kasvupaikkoihin vuoristoissa lähellä sulavia lumilaikkuja, vuoristoniityillä ja harvoissa metsissä. Laji on luonnossa erittäin vaihteleva esimerkiksi koon ja kukan värin suhteen. Lajista on nimetty kymmeniä alalajeja ja muotoja, jotka onneksi tätä nykyä summataan kaikki päälajin alle. Pikkusinililjaa on viljelty Euroopassa useita satoja vuosia.

Pikkusinililjalla on nimensä mukaisesti melko pienet, sentin tai puolentoista läpimittaiset kukat, mutta niitä on yleensä kasvustossa runsaasti ja muutamasta noin kymmenkuntaan per kukkavarsi. Puutarhassa kukkia voi olla vielä paljon enemmänkin yhdessä varressa. Lehtiä on yleensä kaksi, kuten lajin tieteellinen nimikin toteaa, mutta niitä voi olla harvemmin yksi tai kolmekin. Historian mittaan on tunnettu toistakymmentä pikkusinililjan lajiketta (Leeds 2000), mutta ikävä kyllä ne näyttävät pääosin kadonneen. Pikkusinililjasta on nykyään yleisesti viljelyssä sinisen perusmuodon lisäksi vain hennon vaaleanpunainen lajike Rosea ja valkoinen lajike Alba. Pikkusinililja lisääntyy runsaasti, idänsinililjan tapaan joskus vähän liiankin runsaasti siemenestä, ja osittain varmaan tästä syystä peruslajina myytävät kasvierät voivat olla ulkonäöltään aika kirjavia. Jotkut Scilla-lajit voivat myös risteytyä keskenään, mikä saattaa osaltaan lisätä puutarhakaupan sinililjojen kirjavuutta.

Aikaisin kukkivan ja kukiltaan vaaleasävyisen persiansinililjan tieteellinen nimi Scilla mischtschenkoana on melkoinen suupala. Lajin on nimennyt Kaukasian flooraa tutkinut botanisti A.A. Grossheim toisen venäläisen botanistin kunniaksi v. 1927. Persiansinililjan tieteellinen nimi tulee joskus puutarhakirjallisuudessa vastaan myös hieman helpommin, mutta virheellisesti kirjoitettuna asuun S. miczenkoana ja myös nimeä S. tubergeniana on käytetty pitkään. Persiansinililja kukkii hyvin aikaisin keväällä vaalein, sinertävin kukin, joita on kukkavarressa noin kolmesta viiteen. Lajin otti viljelyyn hollantilainen suuri kukkasipulituottaja ja -jalostaja van Tubergen 1930-luvulla. Persiansinililjan siementuotanto Persiansinililja on steriilin tai lähes steriilin viljelykasvin maineessa. Mielenkiintoista kyllä, etelänaapuristamme Virosta on maininta (Paivel 1974) S. tubergeniana-nimen alla kasveista, jotka tuottavat siementä aivan normaalisti. Kaksi taikka kolme mahdollista selitystä tulee mieleen.

Nämä saattavat olla luonnosta kerättyjä kasveja ja siis eri alkuperää kuin kaksi yleisesti puutarhaviljelyssä olevaa kloonia. Toisaalta pohjoisempi vuosirytmi voi sopia persiansinililjalle paremmin kuin elämä Hollannissa ja Iso-Britanniassa, ja ne saattavat siksi tuottaa naapurimaassamme siementä. Kolmas vaihtoehto on se, että kyse ei ole samasta lajista. Jos Sinä olet havainnut persiansinililjan tuottavan Suomessa itävää siementä, olisin kovasti kiinnostunut kuulemaan asiasta (yhteystiedot etusivun alareunassa). Hollannissa osoittautui lähes olemattomaksi, joten kasveja lisättiin kasvullisesti.


Scilla mischtschenkoanasta on viljelyssä tiettävästi kaksi kloonia, jotka molemmat ovat peräisin luonnonpopulaatiosta kerätyistä kasveista. 'Tubergeniana' ja 'Zwanenburg' on valittu samasta alkuperäisestä, 30-luvulla viljelyyn otetusta populaatiosta, joka on tullut hollantiin posliinihyasintin luonnosta kerättyjen sipuleiden seassa. Kumpaakin kloonia myydään aika usein ilman lajikenimeä vain lajin nimellä. Todennäköisemmin puutarhaharrastaja saa käsiinsä lajiketta Tubergeniana, joka on ollut saatavilla kolmisenkymmentä vuotta pidempään kuin 'Zwanenburg', ja on sitä helpompi lisättävä. Kloonit eroavat kukan värityksen suhteen siten, että 'Tubergeniana' on selvästi vaaleampi. Persiansinililja muistuttaa väritykseltään erittäin paljon posliinihyasinttia, josta se kuitenkin on helppo erottaa. Posliinihyasintin kukan keskustassa on nimittäin samanlainen heteen palhojen muodostama lyhyt torvirakenne kuin kevättähdillä, mutta persiansinililjalta, kuten muiltakin sinililjoilta, tämä "torvi" puuttuu.

Idänsinililja on meillä ylivoimaisesti yleisimmin kasvatettu sinililjalaji. Tämä ei olekaan ihme, sillä se menestyy meillä erinomaisesti ja leviää voimallisesti siemenestä omia aikojaan. Luontaisella levinneisyysalueellaan se on valoisten metsänpohjien ja pensaikkojen laji. Meillä se on villiintynyt monien vanhojen puistojen ja puutarhojen ympäristöissä. Idänsinililjaa on meillä selvästikin viljelty jo melko pitkään ja se on ansaitusti puutarhojen peruslajistoa. Laji on luonnonvarainen aika laajalla alueella, myös Venäjällä, mutta ei itse asiassa Siperiassa kuten nimestä voisi kuvitella, vaan Kaukasuksella ja lisäksi mm. Vähä-Aasiassa ja Krimin niemimaalla.

Idänsinililjasta on viljelyssä päälajin Puutarhakirjallisuuden perusteella näyttää, että viime vuosikymmeninä olisi ollut myynnissä aika yhteneväistä sinililjakantaa. Lajista on kuitenkin olemassa useita luonnonmuotoja ja alalajeja, joista useampia on päätynyt myös puutarhaviljelyyn. Olisi tosi kiinnostavaa päästä vertailemaan eri puolilta maata löytyviä idänsinililjan kantoja.

Vaikuttaa siltä, että meillä Suomessakin eroavaisuuksia löytyy ainakin jonkin verran. Tämä saattaa johtua siitä, että idänisinililjaa on tullut meille eri vuosikymmenillä ja ehkä myös eri suunnilta. Koska se leviää paljolti siemenestä, vaihtelua voi syntyä myös suvullisen lisääntymisen kautta. lisäksi muutama nimetty lajike. Ne eivät eroa kovin oleellisesti tällä hetkellä lajinimellä myynnissä olevasta kasvista valkokukkaisia lajikkeita lukuun ottamatta. 'Spring Beauty' on melkeinpä ainoa nykyisin kaupan oleva sininen lajike, joka on väritykseltään ehkä aavistuksen kirkkaamman sininen kuin peruslaji, mutta ero ei ole mitenkään ilmeinen. Valkoista idänsinililjaa myydään yleensä lajikenimellä Alba. Tämä nimi saattaa kattaa useampiakin hivenen erilaisia valkoisia kantoja. Ne eivät elinvoimaltaan aivan pärjää sinisille muodoille, mutta ovat varmasti paikkansa puutarhassa ansainneet. Puutarhassa kannattaakin huolehtia siitä, että paremmin leviävät siniset värimuodot eivät tukahduta valkoisia idänsinililjoja alleen.

Pikkusinililjan ja kirjokevättähden risteymä Scilla x allenii (ent. X Chionoscilla allenii), tarhakevättähti, voi syntyä kantalajeja viljeltäessä puutarhassa aika helposti, ja risteymäkantoja onkin olemassa useita erilaisia. Risteymä on nimetty lumikellojen jalostajana paremmin tunnetun James Allenin mukaan; hän valitsi tarhakevättähdestä muutamia erityisen kauniita muotoja viljelyyn. Tarhakevättähti vaihtelee siis ulkonäöltään paljon. Itse olen nähnyt tarhakevättähtiä pariin otteeseen ja ne näyttivät äkkiseltään lähinnä kookkailta, isokukkaisilta ja kirkasvärisiltä pikkusinililjoilta. Heteiden palhot eivät ole kasvaneet yhteen torvimaiseksi rakenteeksi, mutta ovat hieman litistyneet, ja kehälehdet ovat tyveltään hyvin lyhyelti yhteenliittyneet. Kasvatuksen osalta se muistuttaa myös vanhempiaan eli on varsin helppo puutarhakasvi. Se on kantalajeihinsa verrattuna varsin kookas, usein parikymmentä senttiä korkea.


KEVÄTTÄHDET

Kevättähtien eli entisten Chionodoxa-suvun puutarhalajien sukulaisuussuhteet ja oikeat nimet ovat hyvin epäselvät. Etenkin vanhemmassa kirjallisuudessa on syytä lukea huolella kunkin lajin kuvaukset ja yrittää päätellä siitä, mikä laji on kyseessä. Esimerkiksi vielä 1970-luvulla (Mathew 1973) viljelyssä yleisimpien lajien nimistö oli aivan sekaisin. Tilanne selvisi aika pitkälle 2000-luvulla RHS:n kenttäkokeiden yhteydessä (Mathew 2005), mutta ottanee aikansa, että oikeat nimet saapuvat puutarhakauppaan saakka. Pääsääntöisesti kevättähtiä ostettaessa täytyy varautua siihen, että myyntinimet saattavat olla pielessä.

Suomessa näyttää kuitenkin useamman vuosikymmenen ajan olleen ja olevan edelleen yleisesti myynnissä kaksi lajia, samat lajit jotka muuallakin Euroopassa ovat puutarhaviljelyssä olleet tavallisimmat. Pieni- ja runsaskukkaisempaa näistä käsittelen tässä nimellä S. forbesii, kirjokevättähti, ja hieman isokukkaisempaa nimellä S. luciliae, isokevättähti; näillä kahdella nimellä ne ovat suomenkielisissä puutarhakirjoissa tavallisimmin viimeisten vuosikymmenenien ajan kulkeneet. Kevättähtilajien määritys on käytetystä lähdeteoksesta riippuen hyvinkin sekavaa ja lajit lienevät myös sisäisesti aika vaihtelevia ja ilmeisesti monet lajeista risteytyvät keskenään.

Runsaskukkainen kirjokevättähti lienee meillä yleisimmin saatavilla oleva kevättähtilaji. Iso- ja kirjokevättähteä myydään kuitenkin runsaasti toistensa nimillä, joten on vaikea sanoa, kumpaa kaupasta todennäköisemmin saa. Sama ongelma koskee lajien viljelyhistorian selvittelyä - on vaikea sanoa, mitä lajia milläkin nimellä on tarkoitettu. Kirjo- ja isokevättähden voi erottaa toisistaan melko helposti, jos kasveja on käsillä enemmän kuin muutama. Kirjokevättähdellä on kukan keskustassa enemmän valkoista kuin isokevättähdellä ja kukat suuntautuvat pääasiassa sivulle. Viljelykannat ovat kukan värin suhteen aika kirjavia, ja paras tuntomerkki lienee kukkien lukumäärä, joka sekin tosin vaihtelee melkoisesti. Kukkia on kuitenkin kirjokevättähden kukkatertussa tyypillisesti 4-15 kappaletta, kun isokevättähdellä kukkia on vähemmän. Kukkien väritys on kukan auettua vähemmän lilansävyinen ja puhtaamman sininen kuin isokevättähdellä, vaikka nuput saattavat olla hieman violetin sävyiset.

Olen nähnyt pari kertaa S. forbesii- nimellä laputettuna myös kukkaluvultaan yleensä selvästi alle kymmenen (2..4 (..6)) jäävää, mutta kukiltaan isokevättähteä pienempää, kehälehdiltään kapeampaa kasvia, jonka lehdet ovat hyvin voimakkaasti reunoilta kourumaisesti kiertyneet. Kukan väri on sinisempi kuin isokevättähdellä ja kukan valkoinen keskusta on selvempi. Olen lukemani (Dashwood & Mathew 2005) perusteella siinä uskossa, että se on oikea S. forbesii, ja meikäläisenä kirjokevättähtenä edellä kuvattu kasvi on itse asiassa S. siehei, jota on vuosikymmeniä myyty nimellä Chionodoxa forbesii. Tätä toista, vähempikukkaista, mielestäni oikeaa S. forbesiita ei ehkä ole edes juuri kaupan eikä se Mathewin mukaan menesty kovin hyvin puutarhakasvina. Kirjallisuudessa toisinaan esiintyvä, kukan keskeltä laajalti valkoinen "Chionodoxa tmoli" tai "C. tmolusii" katsotaan nykyään yleensä S. siehein muodoksi.

Isokevättähti, Scilla luciliae, tunnettiin ennen nimellä Chionodoxa luciliae ja aika yleisesti käytössä on ollut myös nimi C. gigantea. Lisäksi isokevättähteä myydään usein sekaisin kirjokevättähden kanssa, jolla nimellä itsekin olen sitä saanut. Nämä meillä tavalliset kaksi kevättähteä voi aika helposti erottaa toisistaan. Isokevättähdellä on pääsääntöisesti 3 (1-4) kukkaa tai vähemmän per kukkavarsi, kirjokevättähdellä yleensä reilusti enemmän kuin neljä kukkaa, monesti kymmenkunta ja joskus jopa viitisentoita. Kukkaluku kumminkin vaihtelee, ja kannattaa selvittää useamman kukkavarren keskimääräinen kukkaluku. Isokevättähden kukan halkaisija on puolisen senttiä isompi kuin kirjokevättähden, kukka katsoo yleensä ylöspäin, ja kehälehtien keskellä kukan sisäpuolella on yleensä hieman lilaan vivahtava raita. Kukan keskellä on niukempi ja epäselvempi valkoinen vyöhyke kuin kirjokevättähdellä.

Myös Scilla sardensis eli sinikevättähti on aiemmin luettu Chionodoxa-sukuun. Se on väriltään erittäin kauniin sininen, eikä muista suvun lajeista juuri samaa sävyä löydy. Kukan keskustassa on valkoista väriä suhteellisen vähän, lähinnä kukan keskellä olevassa kevättähdille tyypillisessä "valetorvessa" ja hyvin kapeana renkaana sen tyvellä. Kukkia sinikevättähdellä on kukinnoissaan suunnilleen saman verran kuin kirjokevättähdellä. Kukat ovat hieman kirjokevättähteä pienemmät. Sinisen värin sävystäkin tämän lajin kyllä erottaa muista meillä viljeltävistä sukulaisistaan. Sinikevättähteä on aika harvoin meillä saatavilla etenkään omalla nimellään, mutta sitä on ajoittain myyty muiden lähilajien nimellä. Se on mahdollisesti myös joskus menneisyydessä ollut yleisemmin saatavilla, sillä vaikka kaupasta sitä ei juuri löydy, tapaa lajin vanhoissa puutarhoissa yllättävän usein.

Kevättähdistä on olemassa muutama lajike, ainakin valkoinen Alba, vaaleanpunainen Pink Giant ja vaaleansininen Blue Giant ovat melko yleisesti kaupan. Näistä lajikkeista ensimmäinen listataan useimmiten S. luciliaen lajikkeeksi ja kaksi muuta yleensä S. forbesiin alle. Lajikkeet saattavat olla useammankin lähilajin välisiä risteymiä ja niissä voi havaita sekä iso- että kirjokevättähden piirteitä.


Sinililjojen ja kevättähtien kasvatus puutarhassa

Tämän sivun lajeista valtaosa on erittäin helppoja puutarhakasveja. Monilla on kokemusta idänsinililjasta ja sen innokas leviäminen ja kevään siniset kukkamatot ovat ainakin puistoista tuttu näky. Pikkusinililja on jokseenkin yhtä helppo kasvatettava. Kirjo- ja isokevättähti ovat myös yhtä lailla helppoja, vaikka niiden leviäminen siemenestä on hivenen hillitympää. Persiansinililja, tarha- ja sinikevättähti eivät nekään ole juuri sen vaativaisempia, jos niitä vain onnistuu hankkimaan.

Nämä pikkusipulikukat voi saada menestymään monenlaisilla paikoilla, mutta ne pitävät eniten tuoreesta ja multavasta maasta. Sekä tavallisimmat sinililjat että kevättähdet toivovat hivenen kesäkosteutta samaan tapaan kuin esimerkiksi kelta- ja valkonarsissit ja helmililjat. Sinililjojen ja kevättähtien kasvupaikka ei saisi olla aivan tavattoman paahteinen ja kesällä rutikuivaksi kuivuva eikä myöskään talvella läpimärkä, mutta siinäpä kasvupaikkavaatimukset sitten melkein ovatkin. Ne menestyvät tyypillisesti hyvin esimerkiksi lehtipensaiden alla, perennatarhoissa, ja jopa kesäkukkapenkissä ne saattavat pärjätä, jos alkukesällä kesäkukkia istuttaessa yrittää välttää parhaiden mättäiden häirintää. Sinililjat ja kevättähdet pärjäävät usein hyvin myös puiden alla harvassa nurmikossa, kunhan sitä ei leikata liian aikaisin keväällä. Kohtuullisen vahvassa, leikatussa nurmikossakin nämä pikkusipulit saattavat joten kuten sinnitellä, etenkin jos lähistöllä on paremmalla paikalla kasvusto, josta uusia siementaimia leviää nurmikkoon jatkuvasti.

Kasvupaikka on parhaillaan keyvesti varjoinen tai puolivarjoinenkin, taikka jos se on aurinkoinen, niin se ei ole liian kuiva. Kevättähdet pärjäävät hieman kuivemmilla ja paahteisemmilla paikoilla paremmin kuin useimmat meille tutut sinililjat. Idänsinililja on varmaankin lajeista sitkein ja sen voi saada menestymään aika helposti myös niin märillä ja savisilla mailla, että useimmat muut sipuli- ja mukulakasvit eivät niille oikein halua asettua. Sinililjat ja kevättähdet ovat pääsääntöisesti aika terveitä kasveja, taikka ainakaan mikään tauti tai tuholainen ei tunnu niiden menestymistä ja lisääntymistä oleellsesti haittaavan.

Vaativampia lajeja, hankalammilla paikoilla kasvavia kasveja ja niitä, joiden taimille on kysyntää, voi lannoittaa säästeliäästi samaan tapaan kuin muitakin kevätsipulikukkia. Keväinen kastelulannoitus kelpaa sinililjoille ja kevättähdille oikein hyvin ja auttaa sipuleita säilymään kukintakokoisena hieman epäoptimaalisilla, esimerkiksi turhan kuivilla paikoilla. Usein kasveja ei kyllä ole järkeä lannoittaa, sillä teki mitä teki, ne lisääntyvät runsaasti ja kasvusto kasvaa umpeen ja muuttuu mattomaiseksi varsin nopeasti. Lannoitusta parempi vaihtoehto on yleensä maan multavuuden yllä pitäminen joko antamalla lehtien maatua rauhassa kasvuston päälle tai levittelemällä kasvupaikalle kompostia.

Runsas itsekylväytyminen on sopivalla kasvupaikalla erittäin edullinen ominaisuus näille pienille sipulikukille. Siementaimien avulla kukkiva matto tihenee ja leviää nopeasti niin näyttäväksi, että saman vaikutelman aikaansaaminen ostosipuleilla olisi paitsi todella kallista, myös tavattoman työlästä.

Mikäli sinililjojen ja kevättähtien siemenestä lisääntymistä haluaa tukea, kannattaa syksyllä levittää ohuelti multaa näiden pikkusipuleiden kasvustoon tai jättää syksyllä varisevat lehdet kasvuston peitteeksi (ja miksipä niitä haravoisi pois muutenkaan - lehdet ovat loistavaa lieronruokaa ja auttavat ylläpitämään näille pikkusipuleille tärkeää maan multavuutta). Näin keväällä itävät siemenet eivät ole maassa aivan suojattomia ja pikkutaimet eivät kuivu huhtikuun tuulissa. Siementaimet kehittyvät kohtalaista vauhtia ja kukkivat jopa jo toisena, tyypillisesti kuitenkin kolmantena tai neljäntenä vuonnaan.

Näiden lajien sipulit eivät ole kaikkein parhaiten säilyvästä päästä ja siksi ne olisi hyvä istuttaa jo syyskuun puolivälissä. Istutussyvyys on normaalisti 5-10 senttiä. Sipulien välinen istutusetäisyys on suunnilleen 5-10 sentin luokkaa sekin. Kastele sipulit huolella istutuksen jälkeen. Noin viiden-kymmenen sentin syvyyteen istutettuna sinililjojen ja kevättähtien sipulit jakaantuvat yleensä nopeasti. Sinililjakasvusto alkaa olla täynnä siementaimia ja mattomainen jo viitisen vuotta sipulien istuksen jälkeen, kirjo- ja etenkin isokevättähdillä kukkamatto voi syntyä lähes samaa tahtia (tosin jälkimmäisellä on vahva taipumus mätästämiseen). Mattovaiheeseen päässyttä kasvustoa on helppo lisätä irrottamalla siitä mättäitä istutettavaksi muualle. Mikäli sipuleita haluaa kaivaa ylös ja jakaa, se on parasta tehdä kesällä, lehtien lakastumisen jälkeen mutta ennen syksyn sateita.

Leviämistä voi joskus olla syytä pyrkiä myös rajoittamaan. Syvään istuttaminen hillitsee sipulien jakaantumista ja esimerkiksi idänsinililja kukkii aivan mukavasti vielä parinkymmenen sentin syvyyteen istutettuna, mutta sivusipuleita syntyy aika niukasti. Siementen tuottoa ei kuitenkaan estä mikään ja niiden kerääminen pois on mahdottoman työlästä. Sitä voi kyllä yrittää esimerkiksi haravoimalla kasvustosta lakastuneet kukkavarret pois ennen kuin siemenkodat aukeavat, mutta tämä on hankalaa ajoittaa oikein ja vieläpä niin, etteivät pyöreät siemenkodat ole jo alkaneet avautua tai vain irtoile kukkavarsista kasvuston sekaan. Samalla tahtoo irrota mukaan myös runsaasti lehtiä, mutta kasvusto kestää tämän verotuksen aika hyvin. Jos siemenlevintä on ihan vakavasti otettava riski, persiansinililjan jompi kumpi klooni lienee turvallinen kasvivalinta; itse en koskaan ole nähnyt tämän lajin siementaimia omassa puutarhassani taikka missään muuallakaan.

Kun sinililjat ja kirjokevättähdet leviävät puutarhassa siemenestä niin puutarhassa usein on, jos ei jo alkujaan, niin ainakin muutaman vuoden päästä, ulkonäöltään monenlaista kasvia. Monesti jo kasveja ostaessa huomaa, että kyse on osittain siemenjälkeläistöstä lähtöisin olevista kasveista eikä kloonista, kuten useimpien muiden sipuli- ja mukulakasvien kohdalla. Omasta puutarhasta on hauska bongailla isompikukkaisia, pienempikukkaisia, väriltään tai muilta ominaisuuksiltaan poikkeavia yksilöitä. Myös risteytymistä saattaa esimerkiksi pienten Scilla-lajien välillä tapahtua. Ilmeisesti kutakuinkin kaikki myynnissä olevat Scilla-suvun lajikkeet ovat löytölajikkeita, eivät tarkoituksellisen jalostuksen tuotteita. Suurissa, siemenestä levinneissä kasvustoissa voi hyvinkin olla seassa valkoisia ja jopa vaaleanpunakukkaisia kasveja, eri sinisen ja sinivioletin sävyistä puhumattakaan. Toisin sanoen omasta puutarhasta voi löytää vaikka mitä hauskaa!



Sinililjat ja kevättähdet, joista minulla on omaa kasvatuskokemusta

tieteellinen nimi	lajike	suomalainen nimi	info	kuvat
Scilla x allenii		tarhakevättähti	H 15, F IV-V
Syksyllä 2011 tuli viimeinkin hankittua puutarhaan tarhakevättähteä. Kohdalle osunut kanta on melko pienikokoinen, mutta kukiltaan oikein mukavan sävyinen. Risteymän kantalajitkin ovat puutarhassa paikalla, joten ehkä myöhemmin nähdään muunkin näköisiä tarhakevättähtiä.
Scilla bifolia		pikkusinililja	H 15, F IV(-V)
Nimestään huolimatta ei ole järin pieni, vaan etenkin kukinnon koon puolesta usein suurempi kuin esimerkiksi idänsinililja tai isokevättähti. Yksittäiset kukat ovat kyllä aika pieniä. Kukassa voi olla punaiset heteet; sellaisten pitäisi olla muotoa taurica. Omissa kasveissani on sekä punaheteisiä että heteiltään aivan tavallisen näköisiä yksilöitä; oikeanpuoleisessa kuvassa taka-alalla näkyy hämärästi yksi punaheteinen tapaus. Lisäksi osalla kukista heteet ovat kukkien auetessa punaiset, ja muuttuvat sitten pikku hiljaa harmaanvalkoisiksi.
Scilla bifolia	Rosea	pikkusinililja	H 15, F IV(-V)
Hyvin vaalean punertavakukkainen muoto pikkusinililjasta. Punaista sävyä on lähinnä nuppuvaiheessa ja myöhemmin kukkien heteissä. Tarina kertoo, että vahvemminkin vaaleanpunainen muoto olisi olemassa saman nimen alla, ikävä kyllä en ole saanut sitä käsiini.
Scilla forbesii? (C. siehei)		kirjokevättähti	H 15, F IV-V
Scilla forbesii? (C. siehei)	Pink Giant	kevättähti	H 15, F IV-V
Kevättähtiristeymä, joka muistuttaa kasvutavaltaan enemmän kirjo- kuin isokevättähteä.
Fessia hohenackeri (Scilla hohenackeri)			H 25, F V
Pitkään Scilla-sukuun luettu laji, joka 90-luvun lopulla siirrettiin kymmenkunnan muun lajin kanssa erilliseen sukuun Fessia. Tätä nimeä ei kuitenkaan kirjallisuudessa taikka muuallakaan vielä paljoa käytetä. Menestynyt useamman vuoden kohtalaisesti, mutta ei ole levinnyt.
Scilla luciliae		isokevättähti	H 10, F IV-V
Aiemmin Chionodoxa-sukuun luetuista lajeista kenties nopeimmin siemenestä leviävä.
Scilla luciliae	Alba	kevättähti	H 10, F IV-V
Scilla mischtsc- henkoana	Tuber- geniana?	persiansinililja	H 10, F IV
Tämä vanhempi persiansinililjani on melko varmasti Tubergeniana-lajiketta, vaikka ostettaessa lajikenimi ei ollut tiedossa. Kirjallisuus kertoo, että persiansinililjan lajike Zwanenburg jakaantuisi laiskasti ja olisi siksi harvemmin viljelty kuin paremmin lisääntyvä, vaaleampi 'Tubergeniana'. Kun nostin ja siirsin kasvini, huomasin että sipulit olivat joutuneet maassa hyvin syvälle (reiluun kahteenkymmeneen senttiin). Sipulit olivat myös skillaksi varsin hulppean kokoisia, halkaisijaltaan varmaan yli kolme senttiä - nämä pikkuskillat kun kukkivat ihan hyvin jo reilun sentinkin läpimittaisesta sipulista. Uuteen paikkaan siirrettynä ja vajaan kymmenen sentin syvyyteen istutettuna ne ryhtyivät sitten jakaantumaan aivan reippaasti.
Scilla sardensis		sinikevättähti	H 10, F IV(-V)
Tämäkin laji on aiemmin luettu Chionodoxa-sukuun, nykyisistä Scilla-lajeista yksi kauneimman sinisiä. Osa hankkimistani kasveista on ulkonäöltään epäilyttävästi kirjokevättähden ja sinikevättähden väliltä ja kukkia per kukkavarsi on myös epäilyttävän paljon, joten saattaa olla, että kyseessä ei ole ihan puhdas sinikevättähti.
Scilla siberica		idänsinililja	H 10, F IV(-V)
Oman naapurustoni todennäköisesti muutaman kymmenen vuoden vanha idänsinililjakanta on alkuperältään osin tuntematonta ja aika kirjavaa. Kasvit ovat kukan muodoltaan ja väreiltään kovin vaihtelevia, varsin vaalean posliininsinisestä perinteiseen kirkkaan siniseen ja joskus varsin tummaankin sävyyn saakka. Tummakukkaisimmat kasvit ovat todennäköisesti peräisin omasta vuoden 2004 istutuserästäni (vasen ja keskikuva), vaaleimmat, alalaji caucasicaa muistuttavat kasvit (oikeanpuoleinen kuva) lienevät paikallisia alkuasukkaita.
Scilla siberica	Alba	idänsinilija	H 10, F IV(-V)
Idänsinililjan vähän vähemmän elinvoimainen ja rentovartinen valkoinen lajike; lisääntyy toki jakautumalla ihan reippaasti, mutta jos sitä istuttaa sekaisin sinisen perusmuodon kanssa, se helposti jää tappiolle kilpailussa elintilasta.
Scilla siberica	Enem	idänsinilija	H 10, F IV(-V)
2012 istutettu idänsinililjan lajike.
Scilla siberica	Spring Beauty	idänsinilija	H 10, F IV(-V)
Tämän lajikkeen ero kantalajiin ei ole suuren suuri, ehkä lähinnä sinisen sävy on hieman puhtaampi ja kukkavarret ovat tyypillisesti tummat. Etenkin kun idänsinililjat lisääntyvät hyvin nopeasti siemenestä, niin puutarhan sinililjoista ei kuitenkaan muutaman vuoden kuluttua ota selvää enää millään..

Edellinen:	Seuraava:
Narsissit	Tulppaanit

Tämän sivun kirjoittamisessa käytetyt lähteet:
Bryan, John E. 2002. Bulbs (revised edition). Timber Press, Portland, Oregon.
Dashwood, M. & Mathew, B. 2005. Hyacinthaceae - little blue bulbs. RHS Bulletin no. 11, September 2005. Retrieved 2010/9/21.
Grey-Wilson, C. & Mathew, B. 1981. Bulbs. The bulbous plants of Europe and their allies. William Collins Sons & Co Ltd, Glasgow. 285 p.
Leeds. R. 2000. The Plantfinder's guide to early bulbs. David & Charles Publishers, Devon. 192 p.
Mathew, B. 2005. Hardy Hyacinthaceae Part 2: Scilla, Chionodoxa, X Chionoscilla. The Plantsman (New series) Vol. 4, p. 110-121.
Mathew, B. 1973. Dwarf bulbs. Arco Publishing Company, NY, USA. 240 p.
Paivel, A. 1974. Madalakasvulised sibullilled. Valgus, Tallinn. 160 p.