Juurakko, sipuli vai mukula?

Tämä ei ole helppo kysymys edes kasvitiedettä tuntevalle. Sipuli- ja mukulakasvit eivät ole taksonomisesti yhtenäinen ryhmä, vaan etenkin erilaiset mukulat on keksitty evoluution mittaan monella suunnalla. Tämä siis tarkoittaa sitä, että sipuli- ja mukulakasvit voivat olla paljon etäisempää sukua toisilleen kuin vaikkapa joillekin puille tai heinille. Sipulit, mukulat ja muunlaiset varastoelimet ovat ns. muutunnaiselimiä eli ne ovat muodostuneet jostakin kasvin perusosasta (lehdistä, juurista tai varresta) muuntumalla veden tai ravinnon, lähinnä tärkkelyksen, varastointitarkoitukseen soveltuviksi. Koska sipuli- ja mukulakasvien varastoelimet sijaitsevat maan alla, niitä voidaan yhteisesti kutsua geofyyteiksi, tosin nimitys on nykyään harvoin käytetty, ja se sisältää periaatteessa myös monet meillä perennaksi katsottavat kasvit. Kasvien monimuotoisuuden ja niiden perusrakenteen lukemattomien erilaisten muunnosten ja niiden yhdistelmien takia selvät rakenteelliset rajanvedot kasvityyppien välillä ovat tarkemmin tarkasteltaessa hämmästyttävän hankalia.

Rajanveto perennojen ja sipuli- ja mukulakasvien välillä on myös puutarhurin kannalta usein keinotekoinen. Erityisesti erinäiset maarönsylliset ja juurakolliset lajit ovat hankalia. Käytännössä lienee helpointa ajatella asiaa siltä kannalta, missä muodossa kasvia tavallisimmin myydään. Esimerkiksi kuunliljoja ja päivänliljoja sekä punatähkää (Liatris) myydään kyllä sekä perennoina että juurakkoina.

Varsinaiset sipulit ovat rakenteeltaan suhteellisen selkeä tapaus: ne koostuvat turvonneista lehtien tyvistä, lehdistä ja varresta. Varsinaisena varastoelimeinä toimivat yleensä lehtien turvonneet tyviosat. Varsi on oikeastaan sipulin tyvessä oleva kova kohta, "tyvilevy" johon sipulin suomut eli lehdet kiinnittyvät; se on oikeastaan eräänlainen maavarsi. Tämä varsi on se kohta joka ruokasipulin pohjasta yleensä sipulia soppaan pilkkoessa otetaan pois. Varsinaisia sipuleita on kahta tyyppiä. Kerroksellinen (engl. tunicated) sipuli koostuu monista päällekkäin tiiviisti asettuneista, toisensa tyypillisesti kokonaan peittävistä varastolehdistä. Kerroksellisia sipuleita ovat esimerkiksi juuri nuo keittiöstä tutut ruokasipulit ja puutarhan koristekasveista esimerkiksi tulppaanit ja narsissit.

Toista varsinaisten sipulien tyyppiä edustavilla liljoilla on mehevät, suomumaiset lehdet jotka eivät peitä toisiaan kokonaan; tällainen sipuli ei ole kerroksellinen vaan suomuinen (scaly). Myös pikarililjan sipulit kuuluvat suomuisiin sipuleihin, vaikka eivät ole kaikkein tyypillisimpiä sellaisia. Sekä suomuisilla että kerroksellisilla varsinaisilla sipuleilla tytärsipulit eli "poikaset" kasvavat tyypillisesti sipulin tyvilevystä varastolehtien välistä ja voi kestää monta vuotta ennen kuin tällainen tytärsipuli erottuu emosipulista. Suomuisten sipulien lisäksi myös monet muut maavarsi- ja mukulatyypit ovat suomuisia, mutta silloin pääasiallinen ravintovarasto sijoittuu yleensä varteen eikä suomuihin itseensä.

Mukulat ovat muodoltaan ja rakenteeltaan hankalaa joukkoa ja niitä on luokittelutavasta riippuen useampia tyyppejä: esimerkiksi varsi-, tyvi-, rönsy- ja juurimukuloita. Oikeellinen nimitys riippuu siitä, mistä kasvinosasta mukula on muuntumalla muodostunut, mutta sen selvittäminen ei ole aina ihan helppoa. Luokittelua hankaloittaa osaltaan se, että eri tavoin muodostuneiden maanalaisten varastoelinten nimitykset eivät ole aivan vakiintuneet. Sipuleista erityyppiset mukulat erottaa yleensä siten, että kun mukulan halkaisee, sen sisällä ei näy suomurakennetta kuten sipulilla, vaan koko sisus on tasaista massaa. Mukulalla voi kyllä olla rakenteeltaan sipulia muistuttava kuorikerros, koska monien mukuloiden "kuori" muodostuu kuolleiden lehtien tyvistä. Mukulan tai maavarren pinnalla voi olla myös usein pieniä ja kalvomaisia suomuja, jotka ovat maavarteen tai mukulaan (joka on kasvin varsi tai osa sitä) muodostuneita, maan alle jääviä ja lehtivihreättömiä surkastuneita lehtiä.

Mukulat, juurakot ja jopa sipulitkin ovat periaatteessa maavarsia eli yksinkertaisesti maan alla eleleviä (yleensä monivuotisia) kasvin varsia. Mukuloiksi kutsuttavista yleensä enemmän tai vähemmän pyöreämuotoisista ja maassa lähinnä pystysuunnassa kasvavista maavarsista tyvimukula (engl. corm) on ehkä se tutuin mukulatyyppi ja itse asiassa kyseessä on kasvin varren turvonnut tyviosa. Krookus eli sahrami on tyypillinen esimerkki tyvimukulasta. Tyvimukulalla on tyypillisesti selvä tyvilevy ja tytärmukulat kasvavat yleensä tyvilevyn reunoihin. Maassa suunnilleen paikallaan pysyvää, paksuuntuvaa maavartta, joka ei ole kuitenkaan varren tyvi eli siinä ei ole tyvilevyä, kutsutaan englanniksi nimellä tuber. Tämän tyyppisen tapauksen erottelu edellisestä voi olla hyvin hankalaa, enkä ainakaan itse tunne suomenkielistä erillistä termiä näille. Ilmeisesti varsimukula- termi sisältää kaikki mukulamaiset varresta eri tavoin syntyneet varastorakenteet.

Esimerkiksi joidenkin iiristen ja kannan maanalaisia turvonneita maavarsia kutsutaan arkikielessä juurakoiksi yleensä silloin, kun ne kasvavat enimmäkseen vaakasuuntaan. Juurakot voivat muodostaa sivuhaaroja ja juurakollisia kasveja voi lisätä erottamalla näitä haaroja omiksi kasveikseen. Kun juurakon palasessa on mukana verson aihe, se on periaatteessa aina kykenevä kehittymään uudeksi kasviksi, kunhan olot ovat siihen suotuisat. Oma joukkonsa ovat vielä "maarönsylliset" lajit, joilla maavarret ovat periaatteessa syntytavaltaan ja rakenteeltaan saman kaltaisia kuin edellä mainitut mutta hoikempia ja nivelväleiltään pitkiä. Tällaisia ovat mm. valko- ja keltavuokko, joiden juurakot (nämäkin ovat siis oikeasti maavarsia) muistuttavat rikkaruohona tuttua juolavehnän juurakkoa. Niitä voi yleensä lisätä samoin kuin tukevamman maavarren omaavia lajeja, eli versosilmun sisältävistä maavarren pätkistä.

Juurimukuloita (tuberous roots) on myös joskus hankala erottaa tyvi- ja varsimukulosta. Ne ovat varastosolukoksi turvonneita juuriston osia, siis eivät varsia tai varren tyviä eivätkä näin ollen sisälly maavarsi- kattokäsitteen alle. Juurimukulat voivat syntyä pääjuuresta (pääjuurimukula) tai jälkijuurista (versojuurimukula). Daalian ja jaloleinikin mukulat ja päivänliljan juurakosta löytyvät paksuuntumat ovat versojuurimukuloita. Juurisyntyinen mukula ei yleensä irtoa omia aikojaan varresta tai varren tyvestä (kruunusta) eikä siinä ole varrelle tai versolle tyypillisiä rakenteita, kuten silmuja tai suomuja. Monet tutut juurikkaat ovat pääjuurimukuloita, ja niiden lähellä maan pintaa oleva yläosa voi olla muodostunut kasvin varresta sisältäen varrelle tyypillisiä rakenteita.

Mukuloiden ja juurakoiden rakenteen ja syntytavan puolesta hankalan joukon erottelu voi olla tarpeen käytännössä lähinnä kasveja tunnistettaessa ja silloin kun mietitään, mitkä osat kelpaavat kasvin lisäykseen. Juurista turpoamalla muodostuneet kasvinosat eivät yleensä sisällä verson muodostukseen kykeneviä silmuja ja näin ollen esimerkiksi kaikki päivänliljan tai daalian yksittäiset turvonneet juuret eivät pysty kasvamaan uusiksi kokonaisiksi kasveiksi, ellei niissä ole (läheltä varren tyveä eli "kruunua") juuren mukaan irronnutta "silmää" eli versosilmua. Vahingoittumattomat varsimukulat puolestaan sisältävät verson aiheen periaatteessa aina, ja aidot sipulit voivat tuottaa versoja tyvilevystään eli varrestaan. Lisäys sipulisuomuista (esim. monilla liljoilla) perustuu yleensä siihen, että suomun mukaan irtoaa varresta yleensä suomulehden tyvellä oleva hankasilmu, josta uusi kasvi muodostuu. Erilaiset "juurakot" eli vaakasuuntaiset maavarret pystyvät yleensä tuottamaan verson ja juuria varren nivelkohdasta.



Jotta homma ei menisi liian helpoksi, on osa sipuleista ja mukuloista monivuotisia ja osa yksivuotisia. Narsissi kukkii joka vuosi samasta sipulista ja kasvattaa tytärsipuleja ympärilleen, kun taas esimerkiksi krookuksen mukulat ovat yksivuotisia - siis varastot siirretään joka vuosi uuteen mukulaan joka kehittyy edellisen yläpuolelle, ja tietysti varastoja siirretään myös tytärmukuloihin, jos voimavaroja kasvulliseen lisääntymiseen liikenee. Tulppaanin uudelleen kukkimaan saaminen on tunnetusti joskus hankalaa, ja yksi syy siihen on se, että tulppaanin sipulit ovat yksivuotisia. Kukinnan jälkeen emosipuli kuolee, ja sen varastot siirtyvät tytärsipuleihin. Jos näitä muodostuu kovin monta, ei yksikään välttämättä ole tarpeeksi suuri kukkiakseen heti seuraavana vuonna. Mutta jos tytärsipuleja kehittyy vain vähän ja ne ehtivät keräämään hyvät varastot, voivat niistä suurimmat jaksaa kukkia jo seuraavana vuonna.




Maanalaisten varastojen käyttötarkoitus on kasveille varastojen monimutkaisesta rakenteesta ja luokittelusta huolimatta aika yksiselitteinen: maanalaiset varastoelimet ovat kasville tapa elää epäsuotuisan ajan yli. Tämä aika voi olla esimerkiksi kylmä talvi tai kuiva kesä. Kasvin elinkiertoon on siis sisäänrakennettuna erillisiä aktiivisuuskausia ja hiljaisempia kausia. Päältäpäin näyttää, että kasvit vaipuvat epäsuotuisan jakson ajaksi lepotilaan, jolloin juuri mitään elintoimintoja ei tapahdu. Tämä ei kuitenkaan usein pidä lainkaan paikkaansa, vaan maan alla piileksivässä sipulissa tai mukulassa on käynnissä vilkkaita valmistautumisprosesseja tulevaa kasvua tai kukinta varten.

Joillakin tämän ryhmän kasveilla kukintakypsyyden saavuttaminen ja kukintaan virittyminen ("idunviritys", vernalisaatio) seuraavat toisiaan tiiviisti, mutta tutummille lajeille tyypillisempää on, että kumpikin tapahtuu oman lepokautensa aikana: monet lajit saavuttavat kukintakypsyyden ja muodostavat kukka-aiheet kesän lepokaudella, ja virittyvät kukintaan talven lepokauden aikana. Sipuli- ja mukulakasvit ovat kuitenkin tässäkin asiassa hyvin vaihtelevaa joukkoa ja yleisiä sääntöjä ei oikein voi esittää. Monen yleisesti leikkokukkana käytettyjen lajien, esimerkiksi tulppaanin ja valkoliljan, kohdalla nämä erilaisten kehitysvaiheiden kulut ja olosuhdevaatimukset tunnetaan erittäin hyvin, sillä niiden ymmärtäminen ja manipulointi on kriittistä kasveja hyödettäessä. Hyötäminenhän tarkoittaa kukinnan aikaan saamista kasvin elinkiertoa vauhdittamalla ennen sen luontaista kukinta-aikaa, nykyään kukintaa voi olla tarpeen myös viivästyttää luontaisesta ja sama nimitys pätee tähänkin kukinta-ajan manipulointiin. Tarkempaa tietoa eri sipuli- ja mukulakasvien elinkierron vaiheista ja vaatimuksista hyötämiseen liittyen löytyy puutarha-alan englanninkielisestä ja muusta vieraskielisestä kirjallisuudesta paljon, kotimaisista melko niukoista lähteistä lienee edelleen paras Siivosen "Kukkasipulien viljely ja hyötö" vuodelta 1957. Toisaalta monien sellaisten puutarhalajien kohdalla, joilla ei ole suuria markkinoita leikkokukkina, tietoa vuotuisista kehitysvaiheista ja niiden olosuhdevaatimuksista on vähänlaisesti.

Edellinen:	Seuraava:
Keväällä istutettavat	Sipulien hankinta ja istutus