Sipuli- ja mukulakasveja, joita kasvatetaan yksivuotisina tai talvetetaan sisällä
Tämän sivun sipuli- ja mukulakasveja sekä monivuotisen juurakon omaavia lajeja yhdistää se, että ne eivät ole meillä ulkona talvenkestäviä. Tästä syystä ne täytyy talvettaa sisätiloissa, yleensä joko kellarissa tai valoisassa, viileässä paikassa. Nämä kasvit eivät pääsääntöisesti ole tätä nykyä kovin suosittuja tai muodissa muutamia lajeja lukuun ottamatta, eikä niitä ole kovin helppo kasvattaa ilman kellaria tai kasvihuonetta. Useimpia sivun lajeista on kuitenkin saatavilla Suomessa vuosittain ja monia kasvatetaan myös leikkokukiksi. Itselläni ei ole kunnollisia tiloja näiden kasvien talvettamiseen ja esikasvatukseen, joten kokemusta on kertynyt vähemmän kuin meillä talvenkestävistä sipuli- ja mukulakasveista.

Miksi nämä kasvit eivät selviä talvesta ulkona?
Valtaosa tässä lyhyesti esitellyistä lajeista on kotoisin huomattavasti meikäläistä lämpimämmästä ilmastosta ja niiden maanalaiset varastoelimet eivät siedä meikäläisiä talviolosuhteita. Talvenkestävyys on tavattoman monimutkainen kokonaisuus, johon monet tekijät vaikuttavat yhdessä, mm. kasvin kehitysaste, perimä, terveys, ja talven olosuhteet, kuten maan lämpötila, siihen vaikuttavat tekijät kuten lumipeite, kosteus, kylmän kauden pituus, sekä kasvupaikan mikroilmasto. Kasvin kylmänkestävyys muuttuu talven kuluessa, jolloin kylmän jakson ajoituksella on myös iso vaikutus kylmänkestävyyteen. Meidän havaitsemamme kasvin talvenkestävyys - tai sen puute - on siis monen tekijän loppusumma, ja kylmänkestävyys vain yksi tästä joukosta. Joidenkin lajien heikko talvenkestävyys saattaa johtua etupäässä siitä, että talven tullessa sipulit ja mukulat eivät vielä ole ehtineet vuotuisessa kehityksessään riittävän pitkälle, jotta ne sietäisivät viileitä lämpötiloja (Rees 1994), eikä niinkään siitä, että kasvilaji ei sinänsä siedä viileitä lämpötiloja. Lisäksi maa on meillä talvella tyypillisesti märkää, myös silloin, kun talvi sattuu olemaan leuto, mutta monet näistä kasveista haluavat viettää talvileponsa melko kuivana.

Monet sisällä talvetettavista sipuli- ja mukulakasvilajeistamme kukkivat esikasvatettunakin aika myöhään, eli ne vaativat suuren lämpösumman ja pitkän kasvukauden ehtiäkseen käydä läpi vuotuisen elinkiertonsa. Ne ovat kotoisin esimerkiksi Etelä-Afrikasta tai Etelä-Amerikasta tai Pohjois-Amerikan lämpimiltä, eteläisiltä alueilta. Kukinta osuu loppukesälle ja saattaa päättyä syksyn pakkasiin. Maa on tällöin yleensä märkää ja viilenemään päin, vaikka nämä kasvit ovat usein sopeutuneet tuleennuttamaan sipulinsa kuivassa, lämpimässä maassa. Olosuhteet eivät siis ole optimaaliset hyvälle tuleentumiselle ja talveen valmistautumiselle. Meillä nämä kasvit ovat auttamatta myös kesäkaudella ilmastollisen sietokykynsä rajoilla ja siksi ne vaativat menestyäkseen puutarhassa suojaisen, lämpimän paikan ja huolellista hoitoa, lannoitusta ja kastelua. Näin niiden kehitys on mahdollisimman nopeaa ja mukulat ja sipulitkin ehtivät toivottavasti tuleentua ainakin sen verran, että säilyvät pakkasettomassa varastossa.

Yleistä kasvatuksesta
Näiden lajien mukuloita, sipuleita ja juurakoita myydään kevättalvella ja keväällä puutarhamyymälöissä ja osittain myös tavarataloissa. Jotkut lajit ovat myynnissä yleensä kukintakokoisina, kun taas tietyt, etenkin juurakolliset lajit, tyypillisesti mm. soihtuliljat (Kniphofia), afrikansinisarjat (Agapanthus) ja kannat (Canna) ovat myynnissä kukintakokoa pienempinä, taikka sen verran pieninä, että kukinta jää niukaksi. Niiden kasvatus kukkivaksi, näyttäväksi kasviksi kotioloissa on aika hankalaa, ellei käytössä ole kasvihuonetta tai lasitettua parveketta. Toisaalta jotkut lajit, tyypillisesti esimerkiksi miekkaliljat, daaliat, kruunuvuokot, ruostekukka, kellotähdikki ja tiikerikukka sekä liljat, ovat myynnissä niin isoina sipuleina ja mukuloina, että ne kukkivat ensimmäisenä kesänä melkoisen varmasti, kunhan kasvuolosuhteet ovat edes suurin piirtein kohdallaan.


Useimpia sisällä talvetettavista sipuli- ja mukulakasveista voi keväällä esikasvattaa ennen ulos siirtoa ja joitakin, kuten kannaa, on melkeinpä pakkokin esikasvattaa, jotta ne ehtivät kukkimaan. Esikasvatuksen voi aloittaa siinä vaiheessa, kun keväällä on tarjolla valoisa, hallaton ja mielellään huoneenlämpöä vähän viileämpi paikka, tyypillisesti hyvä aika aloittaa on maaliskuun loppupuolella tai huhtikuussa. Lasitetusta parvekkeesta tai pienestä kasvihuoneesta voi järjestää hyvän esikasvatuspaikan niille lajeille, joita ehtii ryhtyä kasvattamaan vielä huhtikuun lopulla tai toukokuussa.

Esikasvatusta varten sipulit ja mukulat voi istuttaa aika pieniin ruukkuihin, esimerkiksi liljat ja miekkaliljat pärjäävät ihan hyvin halkaisijaltaan 12 sentin ruukussa siihen saakka, että ne istutetaan ulos suoraan puutarhaan tai suurempaan ruukkuun hallojen mentyä. Toki mikäli taimikasvatustilasta ei ole pulaa, isompi ruukku on aina parempi. Istutussyvyyden kanssa ei ole myöskään yhtä tarkkaa tässä vaiheessa kuin lopullisesti ulos istutettaessa, ja tavallinen "normaalikorkuinen" ruukku riittää. Syvään istutettavat sipulit kannattaa istuttaa suunnilleen puolimatkaan ruukun syyvyttä ja tarpeen vaatiessa syvemmälle sitten ulos siirron yhteydessä. Lähelle maanpintaa istutettavat sipulit ja mukulat istutetaan pinnan tuntumaan jo esikasvatusta varten. Esikasvatusvaiheessa on hyvä välttää liiallista kastelua; mullan pitäisi olla kosteaa, mutta ilmavaa eikä koskaan märkää, jotta sipulit ja mukulat eivät pilaannu. Esikasvatukseen sopii hyvin tavallinen ruukkukasveille tai puutarhaan tarkoitettu kukkamulta tai turve. Oma ehdoton suosikkini kaikenlaiseen taimi- ja esikasvatukseen on kaktus- ja kylvömulta, joka vaatii tarkkuutta kastelun kanssa koska kuivuu aika äkkiä, mutta on erinomaisen ilmavaa ja puhdasta. Etenkin ihan pintaan istutettavien mukuloiden ja sipuleiden ruukut voi pitää rei'itetyn muovihupun alla kunnes kasvu alkaa.

Ulos nämä kasvit voi siirtää kesäkukkien tapaan joko hallojen mentyä ohi tai vähän aiemminkin, jos hallasuojaamisen mahdollisuus on tarjolla (ulos siirtäminen kannattaa tehdä vaiheittain, kuten kesäkukille neuvotaan tekemään). Kasveja voi kesällä kasvattaa sekä avomaalla että ruukuissa puutarhassa tai parvekkeella. Monet vaativat aika lämmintä ja aurinkoista menestyäkseen hyvin, ja siinä mielessä ruukkukasvatus esimerkiksi itään, etelään tai länteen avautuvalla parvekkeella tai patiolla on usein hyvä vaihtoehto. Avomaalla eteläseinän vierustan kohopeti tai muu kuivatukseltaan ja maan laadultaan hyvä, erityisen lämmin ja aurinkoinen paikka on useimmille lajeille paras.

Kesäkauden hoito vaihtelee hieman kasvista toiseen. Tyypillisesti etenkin myöhään kesällä kukkivat lajit vaativat lannoitusta kesän mittaan, mutta aiemminkin kukkivia on syytä lannoittaa, jos haluaa niiden sipulien säilyvän kukintakokoisina seuraavaan vuoteen. Useimmat lajit vaativat runsaasti lämpöä ja aurinkoa. Melko varjoisan paikan lajejakin on, esimerkiksi mukulabegoniat eivät tyypillisesti siedä paahdetta. Useimmat lajit kaipaavat melko reippaasti vettä aktiivisen kasvun aikana, mutta keväällä taimikasvatuksen aikana liikamärkyyttä tulee välttää. Monet näistä lajeista ovat meillä menestymisensä äärirajoilla ja lisääntyvät varsin nihkeästi, mutta mikäli sivusipuleita tai -mukuloita muodostuu, kasveja voi tietenkin näistä lisätä. Juurakollisten lajien juurakoita voi jakaa, tyypillisesti keväällä ennen esikasvatuksen alkamista tai talvivihreillä lajeilla uudelleenruukutuksen yhteydessä tai ennen keväistä kasvun alkua.

Yleensä ottaen näiden kasvien mukulat tulee nostaa talteen talvisäilytystä varten syksyllä, kun varsisto on lakastunut taikka ainakin selvästi alkamassa lakastua. Useimpia ei haittaa, vaikka halla olisi jo vienyt varsiston. Mukulat yleensä puhdistetaan noston jälkeen mullasta ja lakastuvista varren osista. Niitä kuivatetaan sen verran, että mukulan tai sipulin kuoret eivät ole enää märkiä, ja pakataan kuivahkoon turpeeseen, tai turpeen puutteessa hiekkaan. Kellari on monille mukuloille ja sipuleille paras säilytyspaikka, ja kellarin puute onkin yksi tavallinen syy siihen, että monia näistä kasveista kasvatetaan paljon yksivuotisina. Muukin viileä, pakkaseton säilytyspaikka voi mukuloille kelvata, mutta eri lajien säilytyslämpötilatoiveet vaihtelevat hieman. Ohutkuorisilla, helposti kuivuvilla sipuleilla ja mukuloilla säilytysturvetta kannattaa pitää hieman kosteana läpi talven. Tämä on pientä tasapainoilua, sillä vaikka turve tai hiekka olisi miten puhdasta, homeet väijyvät kasveja talvisäilytyksen aikana. Tiettyjen lajien, kuten sinisarjojen (Agapanthus) ja Dierama-lajikkeiden, talvetus onnistuu vain valoisassa ja viileässä paikassa, koska ne eivät lakastu talveksi; nämä eivät tietenkään saa myöskään altistua hallalle.

Alla pieni yritys tehdä yhteenvetoa näiden kasvien kasvatuksen pääkohdista. Helppo ja vaikea -merkinnät viittaavat henkilökohtaiseen käsitykseeni/kokemukseeni: "helppo" x, (x) on mielestäni helppo tai kohtalaisen helppo kasvattaa monivuotisena kotikonstein, "vaikea" ! tarkoittaa toista ääripäätä eli monivuotisena kotikonstein melkoisen hankalaa kasvia. Jos kukinta on merkitty alkamaan heinäkuulla, tarkoittaa se yleensä aivan kuun loppua. "Viileä" talvetuslämpötila viittaa tyypillisiin, pakkasettomiin kellarilämpötiloihin, haarukassa noin nollan tuntumasta reiluun viiteen asteeseen.

laji	esikasvatus (alkamis- kuukausi)	kukinta- kuukausi	talvisäilytys	helppo/ vaikea?
Agapathus africanus, afrikansinisarja	(III-)IV	VII-VIII	n. 10 °C, valoisa
Anemone coronaria, kruunuvuokko	V tai suoraan ulos	VII-IX	viileä	x
Begonia x tuberhybrida, mukulabegonia	II-III	VII-IX	n. 10 °C
Canna x generalis, tarhakanna	III-IV	VIII-IX	n. 7-10 °C
Commelina tuberosa, tarhasoljo	IV	VII-IX	viileä, kosteana	!
Crocosmia x crocosmiiflora, tarharuostekukka	(IV-)V	VIII-IX	viileä (voi yrittää ulkona)	(x)
Dahlia x hortensis, tarhadaalia	IV-V	VIII-IX	(viileä-) n. 5-8 °C	(x)
Freesia, freesia	IV-V	VIII-IX	n. 15-18 °C
Gladiolus, tarhamiekkaliljat	V tai suoraan ulos	VIII-IX	viileä
Gladiolus callianthus, tuoksumiekkalilja	(IV-)V	VII-IX	n. 15-18 °C
Habranthus robustus, länsituulenkukka	V	VIII-IX	viileä
Kniphofia, soihtuliljat	IV-V	VIII-IX	viileä ja valoisa, kestävimpiä voi yrittää ulkona
Lilium longiflorum, valkolilja	IV-V	VII-IX	viileä, voi yrittää ulkona	x
Ornithogalum candicans, kellotähdikki	IV-V	VII-VIII	viileä, voi onnistua ulkona	x
Ranunculus asiaticus, jaloleinikki	suoraan ulos	VIII-IX	viileä	!
Sparaxis Tricolor-rist., harlekiinikukka	V	VIII-IX	viileä
Tigridia pavonia, tiikerikukka	(IV-)V	VII-IX	viileä	(x)
Zephyranthes, heinäliljat	V	VIII-IX	viileä

Muutamia lajeja, joista hieman tarkemmin:

• Anemone coronaria, kruunuvuokko
• Begonia x tuberhybrida, mukulabegonia
• Canna x generalis, kanna
• Crocosmia x crocosmiiflora, tarharuostekukka
• Dahlia x hortensis, tarhadaalia
• Freesia x hybrida, tarhafreesia
• Ornithogalum candicans, kellotähdikki (ent. Galtonia candicans, kellohyasintti)
• Gladiolus, miekkaliljat
• Lilium, liljat
• Ranunculus asiaticus, jaloleinikki
• Sparaxis Tricolor-ryhmä, harlekiinikukka
• Tigridia pavonia, tiikerikukka
• Zephyranthes, heinäliljat

Vuokkojen suvun suurikokoinen edustaja kruunuvuokko on kotoisin Välimeren ympäristöstä. Sen kukkien väri vaihtee luonnossakin punaisesta siniseen ja valkoiseen. Kruunuvuokko on mainio leikkokukka ja menestyy kesäisin myös puutarhassa tai ruukussa. Kasvin lehdet kasvavat noin 10-15 sentin korkuisiksi, kukkavarret noin 25 sentin korkeuteen. Kruunuvuokko jaksaa kukkia kohtalaisen varjoisessakin paikassa.
Saatavilla on harvoin muuta kuin 'De Caen' -lajikeseosta, jossa on neljää-viittä yksinkertaiskukkaista valkoisen, sinisen, lilan ja punaisen sävyä. Yksivärisiä kasveja saadakseen joutuu yleensä tilaamaan erillisiä lajikkeita. Näistäkin monet kuuluvat De Caen-seosten lajikkeisiin. Valkoinen 'The Bride' on aika tavallinen. Sininen 'Mr. Fokker' on lajikkeista näyttävimmästä päästä.

Valkokukkaisilla kruunuvuokoilla kukan keskustan heteet ja emit ovat yleensä vihertävän keltaiset, kun taas muilla kukan väreillä kukan keskusta on usein musta, mitä itse pidän kauniimpana. Yksinkertaisten ja osittain kerrannaisten lajikkeiden, joita onkin eniten, viehätykseen tuo osansa juuri kukan musta keskiosa. Kukiltaan täysin kerrannaisia lajikkeita, joista useimmat kuuluvat useimpien puolikerrannaisten kruunuvuokkojen tapaan Saint Brigid-ryhmään, ei yleensä ole kaupan kovin montaa.

Kruunuvuokon mukulat ovat yleensä ostettaessa tummia ja kovia, todella kuivan oloisia. Hinnaltaan ne ovat usein halpoja. Mukulat tuntuvat säilyvän hyvin ja lähtevän kasvuun aika pontevasti. Niistä ei oikein erota ylä- ja alapuolta. Mukulat voikin oikeastaan istuttaa miten päin tahansa ja liottaminen noin vuorokauden verran huoneenlämpöisessä vedessä ennen istutusta nopeuttaa kasvuunlähtöä, tosin itse en aina liota mukuloita ennen istutusta vaan kastelen ne istutuksen jälkeen perusteellisesti. Jos mukulat istuttaa suoraan ulos toukokuun lopulla, ne ehtivät kukkimaan heinäkuun lopulta eteenpäin. Esikasvatettuna ne kukkivat jo aiemmin. Mukulat istutetaan sekä ruukussa että ulkona noin viiden sentin syvyyteen. Kasvupaikka saisi olla tasakostea, mutta ei märkä, ja aurinkoinen tai puolivarjoinen. Kasvualustaksi sopii parhaiten multava ja hiekkainen maa. Ne kukkivat kyllä ostomukuloista aika hyvin melko varjoisessakin paikassa, mutta tällöin mukulat ovat syksyllä nostettaessa turhan laihassa kunnossa seuraavan kesän kukintaa ajatellen. Lakastuneet kukkavarret kannattaa poistaa pitkin kesää. Itse kasvatan kruunuvuokkoja yksivuotisina enkä yritäkään korjata mukuloita talteen. Sattumalta kruunuvuokot talvehtivat ulkona roudattoman talven 2010-2011 yli, ja tällöin tuli todettua, että ne lähtevät keväällä kasvuun hyvin aikaisin, jo huhtikuun loppupuolella.

Mukulabegonia tulee usein ostettua keväällä valmiina taimena, vaikka mukuloitakin keväisin myydään. Niiden esikasvatus ei kuitenkaan ole ihan helppoa ja sen jättää mielellään kauppapuutarhurin tehtäväksi. Mukulat istutetaan keväällä melko aikaisin, helmi-maaliskuussa, aivan mullan pintaan, niin että multaa tulee mukulan päälle vain sentin verran. Taimikasvatus vaatii aika lämmintä ja hyvää valoa, yölämpötila ei saisi laskea juuri alle kymmenen asteen. Kasvukaudella mukulabegonioita pitäisi pitää puolivarjossa tai hajavalossa ja kastella säännöllisesti antaen mullan kuivahtaa hieman kastelujen välillä. Talvella mukulat pitäisi säilyttää noin kymmenen asteen lämpötilassa. Mukulabegoniat ovat hyvin hallanarkoja sekä keväällä että syksyllä ja mukulat on syytä nostaa ja ottaa säilytykseen syksyllä hyvissä ajoin, jotta ne eivät ehdi paleltumaan. Lajikkeita on olemassa todella paljon valkoisen, keltaisen, punaisen, vaaleanpunaisen ja oranssin eri sävyissä.

Vanha kartano- ja kaupunginpuutarhojen kasvatti, isokokoinen kanna, on nykyään aika harvoin viljelty. Se ei ole mukula- tai sipulikasvi vaan sen maanalaisena ravintovarastona toimii paksu, lyhytnivelinen juurakko. Kannalla on komea lehdistö ja loppukesällä ilmaantuvat myös lajikkeesta riippuen punaisen tai keltaisen sävyiset kukat 50-200-senttisiin varsiin. Jotta kanna ehtisi kukkia ulkona, kannan juurakkoja pitäisi ryhtyä kasvattamaan jo maaliskuussa valoisassa ja lämpimässä paikassa. Ne istutetaan ruukkuihin niin, että juurentyvien päälle tulee viitisen senttiä multaa. Kanna on trooppinen kasvi ja taimikasvatus on ainakin omasta mielestäni tavattoman hankalaa ilman kunnollista kasvihuonetta. Kannalle sopivin kasvupaikka ulkona on lämmin, ravinteikas ja aurinkoinen sekä melko kostea. Se viihtyy hyvin ruukkuviljelyssä, kunhan kasvupaikka ei ole ilmaltaan kovin kuiva ja ravinteita ja vettä on tarjolla reippaasti. Juurakot pitäisi nostaa syksyllä heti ensimmäisten hallojen jälkeen, kuivata pinnasta kuiviksi ja puhdistaa mullasta. Ne säilytetään turpeeseen pakattuna melko kuivina talven yli viileässä, pakkasettomassa paikassa.

Omat kokemukseni kannan kotikasvatuksesta ovat aika huonoja, mutta työskennellessäni muutama vuosikymmen sitten eräällä kaupunginpuutarhalla tutustuin kannan kasvatukseen jonkin verran. Kasvihuoneessa kannan esikasvatus ja talvetus on helppo järjestää, sillä kannan juurakot talvehtivat hyvin laatikoissa viileän kasvihuoneen pöytien alla ja ne voi hyötää 10 litran ruukuissa tai sangoissa samassa huoneessa, kun lämpötilaa aletaan keväällä nostaa muiden kesäkukkien tuotantoa varten. Kesällä ne istutetaan ulos muiden kesäkukkien kanssa yhtä aikaa ja kesäkukkien tapaan kasvatettuna ne saavat kesällä riittävästi kaipaamaansa kastelua ja lannoitusta.

Syksyllä kannan juurakot käydään nostamassa ajoissa, ennen kuin aika lähellä maan pintaa olevat juurakot ehtivät kärsiä kovemmista halloista. Varret leikataan lyhyiksi tyngiksi ja juurakot valeistutetaan turpeeseen esimerkiksi sipulien hyötölaatikoihin. Näin kasvatettuna kanna lisääntyy aika reippaasti ja juurakoita voi keväällä ruukutettaessa jakaa terävän veitsen kanssa, kun ne eivät enää tahdo mahtua kasvatusastiaansa.

Afrikansinisarja (Agapanthus africanus) kuului myös ko. kaupunginpuutarhalla kasvatettaviin lajeihin (vielä tällöin nimellä afrikansinililja), ja senkään kasvatusta en ole kotioloissa saanut onnistumaan. Sen viljely kesäkaudella kulki kuten kannankin, tosin ne eivät tarvitse yhtä paljon kastelua kuin kannat, vaan menestyvät aika kuivassakin. Afrikansinisarjoja käytettiin kukkaryhmien lisäksi myös isoissa ruukuissa. Sinisarjat oli haettava takaisin kasvihuoneelle jo ennen ensimmäistäkään hallaa, ja ne talvetettiin saaveihin istutettuna valoisassa ja viileässä, saman huoneen käytävillä, jonka pöytien alla kannat talvehtivat. Kastelu oli aika niukkaa talvella siihen saakka, että huoneen lämpötilaa alettiin keväällä nostaa kannojen kasvatuksen alkaessa. Afrikansinisarja saa kasvaa aika tiukkoina mättäinä ahtaissa astioissa, jolloin se tuntuu kukkivan paremmin. Samassa suvussa on myös muutama laji, jotka talvehtivat lehdettömänä, mutta en ole kuullut näitä meillä kasvatettavan.

Kesäkukan tapaan usein kasvatettava ruostekukka on varsin näyttävä, loppukesällä kukkiva kukkaryhmien kasvi. Suvussa on kourallinen lajeja, mutta viljelyssä on lähes yksinomaan risteymää C. x crocosmiflora, joka on syntynyt Ranskassa noin vuonna 1880. Saatavilla on viime vuosina meillä ollut tyypillisesti oranssia nimilajia ja kullankeltaista, nimilajia selvästi hintavampaa lajiketta 'George Davidson'. Muitakin lajikkeita on olemassa kymmeniä, melkeinpä satoja, osa pelkästään suvun nimen alla. Väriskaala kulkee hyvinkin puhtaan punaisesta (mm. Lucifer, Emberglow) oranssin (esim. Emily McKenzie, Saracen) kautta keltaiseen (mm. Buttercup, Solfatare). Myös hyvin viehättäviä persikan ja aprikoosin sävyjä löytyy.

Ruostekukkaa kannattaa esikasvattaa ruukussa noin toukokuun alusta lähtien ja istuttaa ulos kesäkuun alussa hallojen mentyä. Näin ne kukkivat yleensä elokuun lopulta eteenpäin. Ne eivät pidä raskaasta, märästä maasta, vaikka vaativatkin kasvukaudella aika paljon vettä ja ravinteita. Hiekkainen, multava maa on siis paras. Kasvupaikan pitäisi olla lämmin ja aurinkoinen. Mukulat istutetaan reilun viiden sentin syvyyteen. Esikasvatus onnistuu huoneenlämmössä valoisassa paikassa tai ulkona lämpimässä kausihuoneessa, josta halla pysyy loitolla. Mukulat nostetaan syksyllä ennen kovia halloja ja säilytetään viileässä melko kuivina hiekan tai turpeen seassa.

Joriineja eli monivuotisia, kellarissa juurakoina talvetettavia daalioita en juuri ole itse kasvattanut kunnollisen talvetuspaikan puutteessa. Juurakoina keväällä ostettaessa daaliat kyllä yleensä kukkivat, mutta vain varren tai parin voimin, joten niitä olisi kovin kiva pystyä kasvattelemaan useamman vuoden ajan. Suomessa daalioiden kasvatuksella on pitkät perinteet ja kasvatusohjeita löytyy suomenkielisistä puutarhakirjoista aika mukavasti. Lajikkeita on polvenkorkuisista miehenmittaisiin erilaisilla kukan muodoilla. Daalioilla on RHS:n ylläpitämä lajikerekisteri ja 13 kukan muotoon perustuvaa lajikeryhmää, lajikkeita tunnetaan yli 20 000. Muutkin kuin suomalaiset ottavat siis daaliat vakavasti.

Daaliat kaipaavat ravinteikasta ja syvään muokattua, multavaa maata, vaikka ne istutetaan aika matalaan, versopää saa jäädä vain viitisen senttiä maan alle. Daalian juurakko on kuin nippu toisesta päästään yhteen liittyneitä pullukoita sormia, ja versot kehittyvät silmuista eli "silmistä" juuripalleroiden liitoskohdan tietämiltä. Juurakoita keväällä, istutuksen yhteydessä jaettaessa täytyy huolehtia siitä, että kaikkiin jakopaloihin jää versonsilmuja. Juurakoita täytyy myös käsitellä hyvin varovasti, sillä ne murtuvat ihmeen helposti. Keväällä juurakoita on hyvä kasvattaa alkuun sisällä ruukuissa noin huhtikuun lopulta lähtien valoisassa paikassa.

Korkeat lajikkeet vaativat puutarhassa ja ruukussakin tukemista ja latvonta olisi myös hyvästä, mutta saattaa viivästyttää kukintaa liikaa etenkin juuri kaikkein korkeimmilla, muutenkin myöhään kukkivilla lajikkeilla. Vakavamielinen kasvattaja saattaa nupustaa isokukkaisia daalioita eli poistaa osan nupuista, jotta jäljelle jääneet kukka-aiheet kasvaisivat suuremmiksi. Kaikki daaliat tarvitsevat hyvää hoitoa kesäkukkien tapaan eli kastelua ja lannoitusta läpi kesän. Juurakot nostetaan syksyllä ensimmäisten hallojen vietyä versoston ja kuivataan kevyesti, puhdistetaan ja pakataan kuivaan turpeeseen tai hiekkaan noin viiden asteen lämpötilassa säilytettäväksi. Juurakot pilaantuvat aika helposti ja niiden kuntoa on hyvä tarkkailla talven mittaan homeiden ja mädän leviämisen estämiseksi. Etenkin nostossa vaurioituneet, repeilleet ja kolhiintuneet juurakot ovat alttiita varastotaudeille. Daalioita voi lisätä kesällä myös pistokkaista.

Kauniin ja hyväntuoksuisen freesian mukuloita on usein saatavana, mutta se ei missään nimessä ole helppo kasvi kasvatettavaksi meillä kasvihuoneen ulkopuolella. Mukulat täytyy esikasvattaa sisällä noin huhtikuun lopulta alkaen esimerkiksi lisävalon alla sisällä huoneenlämmössä. Ne kukkivat silti vasta aivan loppukesällä. Ulos kasvit voi istuttaa hallojen mentyä, kasvupaikan pitää olla mahdollisimman lämmin ja suojaisa. Kasvun aikana ne vaativat hyvää, ravinteikasta, multavaa ja melko tasakosteaa maata. Myöhäisen kukinnan jälkeen mukulat nostetaan ja puhdistetaan säilytettäväksi kuivassa hiekassa tai turpeessa viileässä huoneenlämmössä. Ne jaksavat kuitenkin kukkia uudelleen aika harvoin. Kausikasvihuoneessa freesian kasvatus onnistuu jo paljon paremmin kuin ulkona, mutta silloinkin mukulat on talvetettava sisätiloissa.

Ylvään hillittyä, norsunluunvalkoista, mutta harvinaista kellotähdikkiä on melko vaikea löytää meillä myynnissä (usein vielä vanhalla nimellä Galtonia candicans, kellohyasintti, nykyään luetaan tähdikkien sukuun Ornithogalum). Sitä voi kuitenkin tilata hyvin halvalla esimerkiksi Englannista (ks. RHS:n Plant Finder). Kellotähdikki on melko helppo kasvatti, joka saattaa toisinaan myös talvehtia avomaalla, jos talvi ei ole kovin kylmä ja kasvupaikka on hyvä ja hyvin suojattu. Kellotähdikki kasvaa vajaan metrin korkuiseksi ja toinen joskus saatavilla oleva, saman tapainen laji O. viridiflora jää hivenen lyhyemmäksi.

Kellotähdikin voi istuttaa keväällä, toukokuun puolivälin jälkeen, suoraan ulos, kunhan sitä suojaa halloilta. Sitä voi myös esikasvattaa ruukussa noin kuukauden verran sisätiloissa hyvässä valossa tai hallalta suojatussa tilassa ulkona, jolloin kukinta aikaistuu. Esikasvatettuna omat kellotähdikkini ovat kukkineet heinäkuun lopulla. Kuten niin monet muutkin keväällä istutettavat sipuli- ja mukulakasvit, vaatii kellotähdikkikin puutarhassa paraatipaikkaa: syvämultaista, multavaa, läpäisevää, sopivan kosteaa ja ravinteikasta, lämmintä ja suojaisaa. Se menestyy hyvin myös ruukussa esimerkiksi pation reunalla tai parvekkeella, kunhan kastelu ja lannoitus ovat kohdallaan. Tosin jos sipuleita ostaa vuosittain uudelleen eikä yritäkään talvettaa niitä, ne kukkivat varsin hyvin tuon yhden kesän niukallakin lannoituksella. Sipulien voi kokeilla antaa talvehtia kasvupaikallaan, mutta varmempaa on nostaa sipulit versoston lakastuttua mutta ennen kovia halloja, ja säilyttää ne kuivassa ja viileässä hiekkaan tai turpeeseen pakattuna.

Miekkaliljat saattavat hyvinkin olla meillä tunnetuimpia kesäsipulikukkia. Varastoelin on kylläkin itse asiassa mukula. Sukuun kuuluu yli 200 lajia, mutta tavallisimmin kasvatetaan eteläisen Afrikan lajien välisiä risteymiä tarhamiekkalilja-nimen alla. Ne ovat ensisijaisesti leikkokukkia, mutta meillä niitä kasvatetaan puutarhoissakin loppukesän ja alkusyksyn iloksi, sillä mukulat ovat usein tavattoman halpoja. Miekkaliljoja eli gladioluksia voi esikasvattaa halutessaan noin kuukauden tai puolentoista verran, mutta usein etenkin Etelä-Suomessa ne istutetaan suoraan avomaalle. Kukinta osuu etenkin korkeilla lajikkeilla tällöin yleensä vasta syyskuulle. Esikasvatus onnistuu aika hyvin huoneenlämmössä, mahdollisimman hyvässä valossa. Puutarhaan siirron voi tehdä jo toukokuun puolella, kunhan kasveille järjestää suojauksen hallan sattuessa. Ulos istutuksen voi samoin Etelä-Suomessa tehdä jo toukokuun puolivälissä kunhan versoston suojaa hallalta. Istutussyvyys on noin 10 senttiä.
Lukemattomien risteymälajikkeiden lisäksi meillä kasvatetaan jonkin verran myös idänmiekkaliljaa (G. imbricatus), purppuramiekkaliljaa (G. communis subsp. byzantinus) ja nykyään miekkaliljoihin luettavaa tuoksumiekkaliljaa (G. callianthus, ent. Acidanthera bicolor). Näiden kasvatus on saman kaltaista kuin tarhamiekkaliljojen, tosin kaksi ensimmäistä voivat hyvällä paikalla talvehtia meillä ulkonakin. Tuoksumiekkalilja ei ulkona talvehdi. Se vaatii lisäksi noin kuukauden esikasvatuksen samaan tapaan kuin tarhamiekkaliljallekin voidaan antaa. Puutarhassa tai ruukussa kaikki miekkaliljat kaipaavat kasvukaudella reilusti ravinteita ja myös runsaasti kosteutta. Maa ei tietenkään saa olla liiankaan märkää, eli sen on oltava läpäisevää, yleensä hiekkaista, mutta aika multavaa. Miekkaliljat ovat pitkiä ja hoikkia ja kaatuvat helposti, ja vaativat yleensä tukemista, etenkin suurikukkaiset tarhamiekkaliljat on tuettava jokseenkin aina.

Miekkaliljan mukulat kerätään syksyllä ensimmäisten hallojen jälkeen maasta, kuivataan kevyesti, puhdistetaan ja talvetetaan kuivassa ja viileässä, mutta pakkasettomassa paikassa. Tuoksumiekkaliljan mukulat tulee säilyttää vähän lämpimämmässä kuin muut, suunnilleen viileässä huoneenlämmmössä eli hieman alle 20 asteessa. Etenkin tarhamiekkaliljoja on hyvin saatavilla ja ne ovat usein niin halpoja, että niitä harvemmin säilytetään seuraavaa kesää varten.

Liljojen kasvatuksesta puutarhassa ja ruukussa kerrotaan erillisellä liljat-sivulla. Pääosa liljoista on meillä talvenkestäviä ja ne voi keväällä sipulit ostettuaan esikasvattaa ja istuttaa puutarhaan pysyvästi. Sisällä talvettamista vaativat meillä lähinnä valkoliljat, sen hybridit ja lähilajit ja jotkut muut, harvemmin viljellyt eksoottisemmat liljat (mm. monet eteläisen Aasian lajit). Itse olen kokeillut valkoliljaa ulkona ja se kyllä paleltui täysin ensimmäisenä talvenaan. Jotkut valkoliljan jälkeläishybridit ovat selvinneet hengissä, mutta isommilla tai pienemmillä talvivaurioilla.

Vähän alle polvenkorkuiseksi kasvava jaloleinikki on yksi omia leikkokukkasuosikkejani, joten sen kasvatusta on puutarhassakin täytynyt yrittää. Menestys on ollut aika huono. Jaloleinikin juurakot ovat aika pieniä ja muistuttavat päivänliljan tai daalian juurakoita, ovat tosin säännöllisempiä tuoden mieleen lähinnä hämähäkin. " Hämähäkin" vartalo tulee istutettaessa ylöspäin ja "jalat" alaspäin. Juurakoita pitäisi liottaa haaleassa vedessä noin kolme-neljä tuntia ennen istutusta ulos n. 2-3 sentin syvyyteen toukokuun loppupuolella. Kasvatusyritykseni ovat menneet usein männikköön jo tällä kohtaa, sillä juurakot tuntuvat olevan taipuvaisia homehtumaan kasvuunlähdön sijasta. Alussa, ennen versojen ilmaantumista pitäisi kastelun olla hyvin säästeliästä ja mullan vain hivenen kosteata, jotta juurakot eivät pilaantuisi. Juurakot neuvotaan yleensä istuttamaan aika tiheään puutarhakasvatusta varten, leikkokukaksi kasvatettaessa hieman harvempaan.

Kasvupaikan pitäisi olla hyvin lämmin ja aurinkoinen, ei kuitenkaan paahteinen, maan multavaa, läpäisevää ja hiekkaista. Kastelua tarvitaan kohtuullisen tasaisesti. Kasvatuksen onnistuessa ainakin joten kuten juurakoista nousee ensin lehtiä ja sitten ainakin jonkin verran kukkiakin joskus elokuun puolella. Juurakot nostetaan syksyllä, mieluummin ennenkuin versosto on kokonaan lakastunut, jotta juurakot olisi helpompi löytää ehjänä, ja talvetetaan viileässä, pakkasettomassa paikassa turpeen tai hiekan seassa lähes täysin kuivana. Juurakot ovat aika halpoja ostaa, joten aika harvoin niitä varmaan talvetetaan itse. Saatavilla olevat jaloleinikit ovat tyypillisesti kerrannaiskukkaisia, valkoisen, punaisen ja keltaisen sävyissä. Jaloleinikkejä lisätään, ehkä hieman yllättäen, kaupallisessakin tuotannossa yleensä siemenestä.

Harlekiinikukka, heinäliljat ja tiikerikukka voidaan kasvattaa ja säilyttää keskenään aika samaan tapaan. Harlekiinikukka on kukiltaan hyvin värikäs, puna- ja/tai keltasävyinen, pienehkö mukulakasvi, joka on alunperin kotoisin Etelä-Afrikasta. Tiikerikukan suku puolestaan on kotoisin Amerikan mantereelta. Suvusta viljellään yleensä lajia T. pavonia, jolla on eksoottisen näköiset, värikkäät, kolmiomaiset, keskustasta täplikkäät ja vain lyhyen aikaa kestävät kukat. Kasvi kasvaa hieman alle puolimetriseksi ja sen isoissa lehdissä on pituussuunnassa syviä uurteita, taikka pikemminkin koko lehti on haitarimaisilla taitteilla. Heinäliljojen suku on myös amerikkalainen ja siitä kasvatetaan puutarhoissa useampaakin lajia. Heinäliljat kasvavat tyypillisesti vain parinkymmenen sentin korkuisiksi. Niiden kukat ovat hieman torvimaiset, yleensä valkoiset, vaaleanpunaiset tai keltaiset, ja tuoksuvat yöllä.

Kaikki kolme voidaan esikasvattaa noin huhtikuun lopulta tai toukokuun alusta eteenpäin huoneenlämmössä hyvässä valossa ja istuttaa ulos joko hallojen mentyä tai aiemmin, ja suojata sitten hallalta kasvupaikallaan. Ruukkukasvatuskin yleensä onnistuu esimerkiksi parvekkeella. Maan pitäisi olla läpäisevää ja hiekkaista ja kasvupaikan aurinkoinen ja hyvin lämmin, kastelua ja lannoitusta pitäisi antaa melko runsaskätisesti jos haluaa sipulien ja mukuloiden säilyvän kukintakokoisina seuraavaan vuoteen. Kukinta osuu yleensä elokuulle mutta voi jäädä myöhemmäksikin. Mukulat ja sipulit nostetaan syksyllä hyvissä ajoin ennen kovia halloja ja säilytetään talven yli viileässä, pakkasettomassa paikassa aika kuivana esimerkiksi hiekkaan sekoitettuna. Myös länsituulenkukkaa (Habranthus robustus) voi yrittää kasvattaa samaan tapaan kuin edellisiä.

Edellinen:	Seuraava:
Muut lajit M-Z	Mitä sipuli- ja mukulakasvit ovat?

Tämän sivun kirjoittamisessa käytetyt lähteet:

• Bryan, John E. 2002. Bulbs (revised edition). Timber Press, Portland, Oregon. 524 p.
• Grey-Wilson, C. & Mathew, B. 1981. Bulbs. The bulbous plants of Europe and their allies. William Collins Sons & Co Ltd, Glasgow. 285 p.
• Mathew, B. 1973. Dwarf bulbs. Arco Publishing Company, NY, USA. 240 p.
• Rees, A. 1994. Frost hardiness of bulbs. The Platsman 16, 184-187.
• Pacific Bulb Socityn Wiki: http://www.pacificbulbsociety.org/pbswiki/
• RHS plant selector: http://apps.rhs.org.uk/plantselector/