Tällä sivulla käsitellään liljoja (Lilium). Kun viet hiiren tämän näköisen lisätietolaatikko tekstin päälle, ilmaantuu kursorisi alapuolelle näkyviin lisätietolaatikko. Jos laatikkoa ei ilmaannu, pääset lukemaan lisätietotekstin klikkaamalla.

Yleistä liljoista
Liljojen lisäys
Lajikeryhmät
Liljojen kasvatus
Liljojen tauteja ja tuholaisia
Liljalajeja ja -lajikkeita valokuvineen (klikkaa kuva suuremmaksi!)

Muut sipuli- ja mukulakasvisivut

Myrkkyliljat (Colchicum) Sahramit (krookukset, Crocus) Lumikellot ja -pisarat (Galanthus) Reticulata- kurjenmiekat (Iris) Liljat (Lilium) Narsissit (Narcissus) Sinililjat ja kevättähdet (Scilla) Tulppaanit (Tulipa)

Muut lajit A-E Muut lajit F-L Muut lajit M-Z Keväällä istutettavat Mitä sipuli- ja mukulakasvit ovat? Valinta ja istutus Sipulien hankintakoko Sipulikuvat A-D Sipulikuvat E-Z

Liljat, Lilium-suku

Yleistä liljoista
Liljoilla on pitkä historia Euroopan taiteessa ja lääkekasveina. L. candidum, madonnanlilja, on ollut tunnettu ja sitä on kasvatettu jo ennen kristinuskon aikaa. Madonnanlilja sai kristillistä symbolista merkitystä ja sitä kautta sen viljely levisi Euroopassa noin 1000-luvulta lähtien.
Tiikerinliljaa on viljelty pitkään Kiinassa ilmeisesti lähinnä ravinnoksi, ja Pohjois-Amerikassa intiaanit ovat myöskin käyttäneet paikallisten liljalajien sipuleita ravinnoksi. Liljojen parissa on löytöretkeilty etenkin Kiinassa ja muuallakin Itä-Aasiassa, ja esimerkiksi meillä arvokkaan puutarhakasvin kuningasliljan (L. regale) löytöhistoria Kuningaslilja kasvaa luonnossa vain hyvin pienellä alueella, eräässä vuoristolaaksossa Kiinassa, mistä E.H. Wilson löysi sen vuonna 1903.

E.H. Wilson oli yksi aikansa tunnetuimpia "plant huntereita" eli harrastajien rahoituksella maailmalla kasveja keräämässä kierrelleitä tutkimusmatkailijoita. Hän toi länsimaihin noin kaksituhatta aasialaista kasvilajia. Kuningaslilja on näistä yksi tunnetuimpia.

Vuonna 1908 ja 1910 Wilson keräsi löytämästään laaksosta jokusen tuhatta pientä kuningasliljan sipulia, jotka toimitettiin Yhdysvaltoihin. Ensimmäinen erä ei selvinnyt matkasta, mutta nykyinen lajin viljelyskanta on peräisin jälkimmäisestä erästä. Tällä jälkimmäisellä matkalla hän kuitenkin jäi kivivyöryn alle ja loukkasi jalkansa, ja Wilson ontui tämän loukkaantumisen takia loppuikänsä. on varsin mielenkiintoinen.

Kuten historiastakin voi huomata, liljojen suku on suuri ja laajalle levinnyt. Satakunta tunnettua luonnonlajia elelee eri puolilla pohjoista pallonpuoliskoa, mm. Euroopassa, Pohjois-Amerikassa ja Kiinassa. Liljojen lähisukulaisia ovat pikarililjat Pikarililjoista liljat eroavat pääasiassa kirkkaamman kukkien värityksen ja kukkien enemmän tai vähemmän ulospäin kääntyvien terälehtien sekä useimmiten kehälehtiä pidemmän emin luotin perusteella, mutta rajanveto ei aina ole selkeä. ja muita sukulaisia ovat mm. koiranhampaat (Erythronium) ja tulppaanit. Kannattaa myös huomata, että varsinaisten liljojen eli Lilium-suvun lajien ja edellä mainittujen pikarililjojen lisäksi monen muunkin kasvin suomenkielinen nimi sisältää lilja-sanan (esimerkiksi helmililja, paratiisililja, hietalilja..), eli "kaikki liljat eivät ole oikeita liljoja".

Meille tutuimmat oikeat liljat ovat aika korkeita, noin metrin korkuisia, ja niiden sipulit ovat isoja ja suomukkaita. Lilium-suku on suuri, ja kuten arvata saattaa, ulkonäkökin vaihtelee melkoisesti. Luonnonlajit ovat jo keskenään aika eri näköisiä ja jalostuksen tuotteet lisäävät kirjoa edelleen. Liljan varsi on haaraton. Lehdet voivat sijoittua varteen kiehkuroina kuten varjoliljalla, satunnaisen näköisesti pitkin vartta kuten keisarililjalla tai melkein vuorottaisesti kuten useimmilla idänliljahybrideillä.


Liljan kukista löytyy kaikkia keltaisen, punaisen, oranssin ja valkoisen sävyjä, pilkutuksia ja kirjailuja, ääripäästä löytyy jopa mustaan vivahtavaa lilaa. Kukissa on kuusi kehälehteä ja emit ja heteet ovat tyypillisesti näkyvät ja näyttävät. Kukkien sisäpuolella, kehälehden tyvellä näkyy yleensä raitana tai urana kohta, josta mesi erittyy. Kukan sisäpuolella voi olla myös papilloja eli nystyröitä, jotka usein ovat väriltään kukan pohjaväriä tummempia. Kukat voivat olla nuokkuvat, ylöspäin suuntautuneet tai mitä tahansa tältä väliltä.
Liljan kukkien koko vaihtelee muutamasta sentistä hybridilajikkeiden päivällislautasen kokoisiin kukkiin. Kukat voivat sijoittua pitkäksi kukinnoksi pitkin vartta kuten varjoliljalla, taikka yksittäin, muutaman tai useamman kukan sarjaksi varren latvaan kuten ruskoliljalla.

Liljojen lisääminen
Liljoilla on erilaisia kasvullisen lisääntymisen strategioita. Tutulla tiikerinliljalla lehtihankoihin kasvaa itusilmujaVanha konsti on haudata itusilmujen tekoon taipuvaisen liljan varsi pitkittäin maahan, jolloin itusilmuja kehittyy enemmän ja itusilmut lähtevät kasvuun jo varressa kiinni ollessaan., joista kehittyy maahan päästyään sopivissa oloissa uusi kasvi. Niitä on helppo kylvää ja kasvattaa liljatarhan kokoa. Joillakin lajeilla, etenkin amerikkalaisilla liljoilla, on enemmänkin suomuinen juurakko kuin sipuli, ja siitä voi irrottaa tytärsipuleja. Toiset liljat kasvattavat uusia pikkusipuleita maanalaisten rönsyjen kärkiin, toiset taas emosipulin kylkeen. Kaikkia näitä voi käyttää lisäykseen. Joillakin liljoilla varren maan alle jäävään osaan saattaa kasvaa joukko tytärsipuleita. Nämä voivat olla mukavan kokoisia ja niistä saa nopeasti kukintakokoisia kasveja. Jos liljoista ei ole tarkoitus kerätä siementä, kannattaa kehittyvät siemenkodat poistaa mahdollisimman aikaisin, jotta siementen tuotto ei vie turhaan voimia sipuleista.

Varren tyveen kehittyvien tytärsipulien kehitys saattaa olla joillakin etenkin tarhasarjaliljan lajikkeilla niin vilkasta, että liljapehko on syytä jakaa 3-4 vuoden välein, jotta se ei tule liian tiheäksi. Tiheässä kasvustossa kukinta heikkenee ja sienitaudit saattavat alkaa jylläämään varsistossa. Sopiva aika jakaa ja muutenkin siirtää liljoja on noin kuukausi kukinnan jälkeen, tosin joillakin myöhään kukkivilla liljoilla lehdistö alkaa lakastua jo aiemmin ja ne voi myös jakaa ja siirtää aiemmin. Emosipulista jakautumalla kehittyneet tytärsipulit voi erotella veitsen avulla. Varsinainen emosipuli jakaantuu usemmiten melko hillitysti (tyypillisesti jakautuen korkeintaan kahteen vuosittain) ja tuottaen aika isoja tytärsipuleja. Suuri parvi pieniä liljoja emon tyvellä on usein syntyisin joko varteen kehittyvistä tytärsipuleista tai emosipulin vaurioitumisesta.

Itusilmut ovat maanpäällisiin varren osiin kehittyviä tytärsipuleita. Joillakin liljalajeilla ja -lajikkeilla näitä kehittyy usein ja runsaasti, joillakin vain silloin, kun varsi on vaurioitunut tai kukkanuput poistettu tai kuolleet, ja joillakin liljoilla itusilmuja ei kehity ilmeisesti koskaan. Itusilmuja on helppo käyttää lisäykseen, ja niiden kokoa voi kasvattaa poistamalla niitä kantavasta varresta kukkanuput. Erityisesti monet tarhasarjaliljat ja muut aasialaiset liljat kehittävät itusilmuja, jos kukkanuput poistetaan tai kuolevat; toisin kuin tiikerililjalla ja ruskoliljalla, itusilmut jäävät usein väriltään valkoisiksi. Itusilmut voi irrotella loppukesällä ja kylvää saman tien muutaman sentin syvyyteen.

Sipulien suomut ovat teknisesti ottaen lehtiä. Tästä syystä niiden tyveltä löytyy yleensä hankasilmu, josta sopivissa oloissa, parhaiten keväällä irrotettuna, voi kasvattaa uuden kasvin. Tähän perustuu liljojen lisääminen irrotetuista sipulisuomuista. Lisäämiseen kannattaa kotioloissa käyttää uloimpia, isoja ja runsaammin tytärsipuleja tuottavia sipulisuomuja, ja jättää sisempiä suomuja paikalleen, jolloin emokasviakaan ei menetetä. Sipulisuomuista lisäys on kuitenkin aika vaativaa sen takia, että suomukylvökset Jos sipulisuomuista lisääminen onnistuu, siten saa helposti todella paljon keskenään samanlaisia liljan taimia ja menetelmää käytetäänkin kaupallisesti paljon.

Kaupallisessa tuotannossa suurena apuna ovat sienitautien torjunta-aineet, jotka ovat Suomessa huonosti harrastelijan saatavilla. Sienitaudit ovat iso ongelma suomukylvöksissä, koska niitä ei saa päästää kuivumaan ja helpoin tapa estää kuivuminen on pakkaaminen muoviin. ovat arkoja taudeille ja kuivumiselle. Keväällä suoraan ulos kylvetyistä sipulisuomuista vaihteleva, mutta hyvissä oloissa joskus suurikin osa selviää taimiksi saakka. Sipulisuomut kannattaa kylvää noin viiden sentin syvyyteen hyvään, kuohkeaan multaan, joka ei saa päästä kokonaan kuivumaan, mutta ei saa olla myöskään niin märkää, että suomut lähtevät mätänemään. Syntyvät tytärsipulit saattavat työntää lehtiä pintaan vasta kehityttyään vuoden maan alla. Liljoja voi usein lisätä myös siemenestä, vaikka monet lajikkeet eivät tee itävää siementä tai jälkeläistö ei ole ominaisuuksiltaan yhteneväistä. Siemenlisäys, mikäli se kyseisellä liljalla onnistuu, on sikäli suositeltavaa että liljojen virukset eivät tiettävästi leviä siementen kautta, eli siemenjälkeläistö on virusvapaata.

Itse kerätyistä siemenistä voi tuottaa mielenkiintoisia risteymiä ja kokeilla vaikka myös liljojen tarkoituksellista risteyttämistä. Risteyttäminen on liljoilla teknisesti ottaen aika helppoa Liljoja keinotekoisesti pölyttäessä kehälehtiä ei tarvitse leikata pois, joten kukan koristearvoakaan ei täysin menetetä, vaikka puutarhassa hieman kokeilisi liljojen risteyttämistä.

Heteen ponnet ovat yleensä kiinni vielä kukan auetessakin, joten kukan omalla siitepölyllä ei helposti tule vahingossa sotkettua emiä. Puhumattakaan siitä, että valtaosa liljoista on joka tapauksessa itsesteriilejä (mutta ainakin jotkin lajit voivat tehdä apomiktista siementä). , koska emit ja heteet ovat suurikokoiset ja liljan kukka on helppo avata nupusta ilman, että niitä vahingoittaa. Monet liljojen suvun lajit eivät kuitenkaan risteydy keskenään, joten läheskään kaikki risteytykset eivät tuota siemeniä, vaikka syitä tähän ei kovin hyvin tunneta. Esimerkiksi erilaiset tarhasarjaliljat saa kuitenkin risteytymään hyvinkin helposti.

Lajista riippuen liljojen siemet lähtevät kasvuun hypogeeisesti eli maanalaisesti, tai epigeeisesti eli maanpäällisesti. Ensimmäinen ryhmä eli hypogeeisesti kasvuun lähtevät liljat ovat se porukka, joka aiheuttaa kotitarhurille harmaita hiuksia. Ensimmäisenä kasvuvuonnaan tällaiset liljat eivät nimittäin näyttäydy maan pinnalla ollenkaan. VarjoliljanVarjoliljan siementen itäminen on vähintäänkin yli 90-prosenttisesti hypogeeista. Martagon-liljoja jalostavan E. Foxin (2006) kokemusten mukaan yleensä alle 5% itävistä siemenistä itää epigeeisesti. Kokonaisitävyys vaihtelee yleensä 20-80 % välillä. Toisin sanoen, sadasta siemenestä noin 1-4 siementä itää epigeeisesti (eli lehti ilmaantuu maan pinnalle ennen ensimmäistä kylmää jaksoa) ja loput 20-80 tainta syntyy hypogeeisesti eli ilmaantuu maan pinnalle vuotta myöhemmin. Taimien kehitystä voi nopeuttaa keinotekoisella vuosirytmillä, jossa sekä kasvukauden että viileän lepokauden pituus on noin 3 kk. siemenet lähtevät kasvuun hypogeeisesti. Kylvövuonna osa siemenistä yleensä kyllä itää, mutta kasvi pysyy maan alla muodostaen vain pikkuisen sipulin. Vasta talven tai keinotekoisen kylmäjakson jälkeen ilmaantuu maan pinnalle yksi lehti. Usein saman siemenerän siemenet eivät kaikki idä samana vuonna vaan muutaman vuoden sisällä. Puutarhurin kannalta tämä on lähinnä raivostuttavaa, mutta kasvin kannalta se on hyvä selviytymisstrategia.

Epigeeisesti eli maanpäällisesti kasvuun lähtevät liljat kasvattavat maan pinnalle lehden heti itämisen jälkeen, ja ne yleensä myös itävät kaikki heti kylvövuonna. Nämä ovat siis kasvattajan kannalta aika yksinkertaista ja mukavaa porukkaa. Esimerkiksi kuningaslilja, tiikerilija ja ruskolilja lähtevät kasvuun pääosin epigeeisesti.

Liljojen jalostus ja lajikeryhmät
Liljojen luonnonlajeja ja niistä valittuja kantoja ja lajikkeita on viljelty pitkään. Liljan tarkoituksellinen jalostus on ilmeisesti alkanut Japanissa, mistä onnistuttiin tuomaan 1700- ja 1800-lukujen tietämillä Eurooppaan liljoja ja liljaristeymiä. Nämä muodostavat pohjan nykyisille tarhasarjaliljoille. Moderni liljojen jalostus on monista muista sipulikasveista poiketen painottunut aluksi Yhdysvaltoihin. Hollannilla on kuitenkin osansa tässäkin: Hollannista vietiin ennen toista maailmansotaa paljon liljojen jalostusmateriaalia Yhdysvaltoihin, missä liljojen mittavampi, kaupalliseen tuotantoon tähdännyt jalostustyö alkoi. Hollanti on varsinaisesti tullut liljabisnekseen mukaan lähinnä sipulien tuoton merkeissä vasta viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Nykyään liljoja kumminkin jalostetaan lähes kaikkialla maailmassa.

Suomessa liljojen myynti leikkokukkina tuntuu lisääntyvän kovasti ja kukkasidonnassa niitä käytetään aika paljon. Maailmanlaajuisesti liljat ovatkin hyvin selvästi ensisijaisesti kukkakauppatavaraa ja vasta toissijaisesti koti- ja julkisten puutarhojen kasveja. Leikkokukiksi tarkoitetuilla kasveilla jalostustavoitteita ovat ensisijaisesti näyttävä ulkonäkö sekä lisäämisen ja hyödön helppous (esim. Rees 1985). Puutarhalajikkeiden jalostus on viime vuosikymmeninä ollut lähinnä innokkaiden harrastajien alaa. Tämä jalostustavoitteiden suuntautuminen vaikuttaa myös kovasti siihen, millaisia liljoja kaupallisesti on helpoimmin saatavillaSuomeen liljansipulit tulevat lähes pelkästään Hollannista, missä puolestaan liljoja tuotetaan lähes pelkästään leikkokukiksi. Siksi Suomen markkinoille päätyvät liljat eivät useinkaan ole parhaita mahdollisia puutarhakasveja..

Ylöspäin katsovat kukat ovat liljoilla eduksi silloin, kun niitä käytetään leikkokukkana, sillä tällaiset kukat on helpompi pakata. Etua on leikkokukalla myös siitä, että kaikki kukkavarren nuput aukeavat jokseenkin samaan aikaan. Tämä näkyy sekä idänliljan että tarhasarjaliljan lajikekirjossa siten, että erityisesti hollantilaiset lajikkeet ovat usein leikkokukaksi jalostettuja, ylöskatsovia ja kukinnaltaan näyttäviä, mutta valitettavan lyhytkestoisia. Etenkin tarhasarjaliljoilla varren kaikki nuput aukeavat usein muutaman päivän sisällä, ja puutarhassa kukinta-aika jää näin aika lyhyeksi. Puutarhakasvina suositaan myös useammin sivulle ja alaspäin kääntyviä kukkia kuin täysin ylöspäin katsovia.

Kuten monilla muillakin voimakkaan jalostuksen kohteena olevilla puutarhakasvisuvuilla, on liljoillakin RHS:n ylläpitämä lajikerekisteri. Rekisteröinnissä käytetään apuna lajikeryhmittelyäIkävä kyllä tästä ryhmittelystä on harrastajalle rajallisesti iloa, sillä se perustuu lajikkeiden kantalajeihin enemmän kuin niiden ulkonäköön ja monien ryhmien ulkonäöstä on vaikea sanoa mitään yleispätevää. Maallikon on usein hyvin vaikea sanoa liljan ulkonäön perusteella mitään varmaa siitä, mihin ryhmään se kuuluu.. Lajikeryhmistä meillä kasvatetaan lähinnä tarhasarjaliljoja, keisarililjoja ja idänliljoja. Nämä kolme ryhmää voi tavallisimpien lajikkeiden osalta erottaa toisistaan ulkonäön perusteella. Erityisesti tarhasarjaliljoihin ja idänliljoihin kuuluu ulkonäöltään hyvin kirjava lajikejoukko, josta vain murto-osaa tapaa suomalaisissa puutarhoissa.


Liljoja ostettaessa ei juuri voi luottaa siihen, että paketin sisältö vastaa sen nimeä. Sekä irtotavarana myytävissä että valmiiksi pakatuissa liljoissa on erittäin tavallista, että lajike ja hämmästyttävän usein myös lajikeryhmä on virheellinen. Kannattaa siis yrittää selvittää ainakin se, mihin lajikeryhmään ostetut kasvit kuuluvat, jotta viljelyvaatimukset tulisivat suurin piirtein täytetyksi. Usein meillä myynnissä olevat epämääräiset liljat ovat lajikkeita, jotka ovat Hollannissa yleisiä leikkokukkien tuotannossa.

Liljojen lajikeryhmittely (RHS, NALS:n revisio; Bryanin (2002) mukaan)

1. Aasialaiset (suom. Hollandicum-ryhmä, tarhasarjalilja) ja LA-hybridit (valkoliljan
   ja tarhasarjaliljan risteymät)
2. Martagon-hybridit (suom. Martagon-ryhmä, marhanlilja)
3. Candidum-hybridit (eurooppalaisten lajien, poislukien L. martagon, hybridejä)
4. Pohjois-amerikkalaiset (pohjois-amerikkalaisista lajeista lähtöisin)
5. Longiflorum-hybr.
6. Kiinalaiset trumpetti- ja Aurelian-hybridit (sis. suom. Regale-ryhmä,
   keisarililja, tiettyjen kiinalaisten lajien risteymät, mm. L. regale, L. henryi)
7. Orientaalit (suom. Orient-ryhmä, idänlilja, sisältäen muun muassa
   kultanauhaliljan ja orkidealiljan risteymät)
8. Orienpets (kahden edellisen ryhmän risteymiä)
9. Aidot lajit ja niiden alalajit, muunnokset ja muodot
10. Risteymät, jotka eivät kuulu edellisiin ryhmiin

Ryhmien sisällä on lisäksi jaottelu kukan suunnan (ylös/alas/ulos) ja muodon (torvi-, malja- tai lautasmainen tai taakäänteiset kehälehdet) mukaan.

Ryhmät kuusi ja kahdeksan lisättiin lajikeryhmittelyyn, kun 1960-luvulta peräisin ollutta edellistä ryhmittelyä päivitettiin vuosituhannen vaihteessa; monet lähteet käyttävät vielä vanhempiakin ryhmittelyitä. Myös LA-ryhmän sisällyttäminen Longiflorum-hybrideihin on uutta ja hieman kiistanalaista. Vaikka lähes kaikilla liljoilla on sama kromosomiluku, eri lajikeryhmien väliset risteytykset ovat olleet vaikeita ja onnistuessaankin aikaansaadut risteymät ovat olleet usein steriilejä. Alkionpelastus solukkoviljelyssä ja muut uudet jalostuksen tekniikat ovat mahdollistaneet yhä uusien liljalajien ja -ryhmien väliset risteytykset, ja uusia lajikeryhmiä on epäilemättä vielä tulossa. Osa ryhmistä on aika pieniä ja liljalajikkeiden kauppaa näyttävät hallitsevan lähinnä idänliljat ja tarhasarjaliljat; viime vuosina orienpet-lajikkeita on kyllä näkynyt lisääntyvässä määrin. Näiden suurikukkaisten ryhmien suosio leikkokukkina on varmastikin tärkeä syy ryhmien voimakkaaseen jalostustyöhön.

Liljalajikerekisterin lajikkeista kohtuullinen otos on tutkailtavissa Online Lily Register:ssä, jossa lajikejaotteluna käytetään RHS:n ryhmittelyn vanhempaa versiota, josta puuttuu nykyinen ryhmä 8 eli orienpets. Sivuston "Miscellaneous hybrids"-ryhmä koostuu pääasiassa orienpeteistä ja LA-hybrideistä. Myös RHS:n Plant Finder listaa joillekin liljalajikkeille lajikeryhmän (vanhan jaottelun mukainen).


Ryhmän yksi lajikkeet tunnetaan englanniksi nimellä Asiatic hybrids, Suomessa tarhasarjaliljana (Hollandicum-ryhmä). Useimmat tarhasarjaliljat ovat idänliljaa helpompia kotipuutarhan kasvatteja. Niiden vanhempiin luetaan kymmenkunta liljalajia (mm. L. lancifolium, tiikerililja, L. bulbiferum, ruskolilja, L. davidii, tulililja ja L. pumilum, pellavalilja) ja jalostustyötä on tehty vuosikymmeniä. Tuloksena on suuri ja erittäin vaihteleva ryhmä lajikkeita. Meillä pitkään kasvatettuja ja tunnettuja ovat Mid-Century -lajikkeet, jotka ovat Oregon Bulb Farmsin varhaisia lajikkeita. Niistä valittiin uudelleen viruksia paremmin kestäviä lajikkeita 1960- ja 70-luvuilla. Connecticut -lajikkeet olivat tulosta muutamien amerikkalaisten jalostajien pyrkimyksestä tuottaa pilkuttomia, tasavärisiä kukkia. Tämän ryhmän risteyttäminen muihin, usein pilkkukuvioisiin lajikkeisiin tuotti monia suosittuja liljoja. Näiden ryhmien lajikkeet ovat meillä aika tunnettuja ja ovat luoneet sen kuvan, että tarhasarjaliljan kukat ovat varren latvassa sarjana ja katsovat enemmän tai vähemmän ylöspäin.

Näin ei kuitenkaan aina ole. Esimerkiksi meilläkin toisinaan saatavilla oleva, keltaista tiikerililjaa muistuttava lajike 'Citronella' sekä North- lajikkeet kuuluvat tarhasarjaliljojen ryhmään. Joskus näitä myydään eri värisinä "tiikerinliljoina". Näillä tiikerinliljatyyppisillä lajikkeilla on ylöskatsoviin tarhasarjaliljoihin verrattuna puutarhassa usein se etu, että ne kukkivat jonkin verran pidempään, koska kaikki pitkän kukinnon kukat eivät aukea yhtä aikaa, eivät yleensä edes saman viikon sisällä. Tarhasarjaliljojen muita tyyppejä ovat mm. laikukkaat "brushmark"-liljat, joilla terälehden tyvellä on ikään kuin perusvärin päälle maalattu laikku yleensä tummempaa väriä. Toinen huomionarvoinen ryhmä aasialaisten lajikkeiden sisällä ovat matalat, alle puolen metrin korkuiset ja siksi ruukkukasvatukseen hyvin soveltuvat tarhasarjaliljat. Ne ovat suhteellisen tuoreita tulokkaita markkinoilla, mutta monet ovat saavuttaneet suurta suosiota, kuten meillä usein kaupan olevat Pixie -lajikkeet. Monet tarhasarjaliljat ovat kotipuutarhassa aika helppohoitoisia ja pitkäikäisiä.


Ryhmässä kaksi eli Martagon- hybrideissä on melko vähän lajikkeita, sillä siinä ei ole tehty kovin paljon kaupallista jalostustyötä Ryhmän pääasiallinen kantalaji varjolilja lisääntyy hitaasti, sillä kehitys siemenestä kukkivaksi kasviksi kestää pitkään. Tämä on ollut omiaan vähentämään kiinnostusta Martagon-risteymien kaupalliseen jalostukseen.

Vanhemmat lajikkeet ovat pääosin peräisin myös narsisseja jalostaneen englantilaisen Backhousen pariskunnan risteytyksistä sekä maailman ehkä maineikkaimman liljojen jalostajan, Oregon Bulb Farmsin tuotantoa. Uudempiakin lajikkeita on, sillä Martagon-hybridejä on jalostettu viime vuosikymmeninä USAssa harrastajien toimesta. Näitä lajikkeita ei kuitenkaan ole helppo saada Suomeen. . Ryhmän suomenkielinen nimi, marhanliljat, viittaa valkoisen varjoliljan ja täpläliljan (L. hansonii) risteytykseen, jonka alun perin toi kauppaan hollantilainen Van Tubergen 1900-luvun alussa. Tämän useampaan kertaan sittemmin toistetun, mahdollisesti luonnossakin tapahtuneen risteytymisen eri jälkeläiskannat, tunnetuimpana lajikenimellä 'Marhan' kulkeva, lienevät edelleen meillä ryhmän tavallisimmat saatavilla olevat edustajat. Ryhmä näyttää tosin kokevan parhaillaan jonkinlaista renesanssia ja lajikkeita on nyt saatavilla muutamia jopa kotimaasta (2012). Taustalla näyttää olevan hollantilaisen kukkasipulifirman ostosmatka rapakon taa, sillä v.2010 eräs hollantilainen liike (Lily Company B.V.) vei liljarekisteriin joukon USAsta peräisin olevia marhanliljalajikkeita (esim. Manitoba Morning, Sunny Morning), ja nämä muodostavat nyt saatavilla olevan valikoiman selkärangan yhdessä vanhojen tuttujen, kuten Claude Shride, kanssa.

Ryhmän lajikkeet muistuttavat varjoliljaa kukinnon rakenteen, kukan muodon ja varren ja lehdistön osalta, oleelliset erot varjoliljaan verrattuna löytyvät kukan väristä ja kuvioinnista. Kasvuolojen puolesta lajikkeissa tuntuu olevan varjoliljan tapaan vaatimattomia lajikkeita, mutta myös sellaisia, jotka kaipaavat enemmän aurinkoa kuin varjolilja. Martagon-liljat ovat kantalajiensaMartagon-ryhmän kantalajit ovat kaikki kotoisin Euroopasta ja Aasiasta. Varjoliljan lisäksi Martagon-ryhmään liljojen suvussa luettavia lajeja ovat L.distichum, L.tsingtauense, L.hansonii ja L.medeoloides (Fox 2006). Viimeistä lukuunottamatta olen onnistunut nämä liljalajit hankkimaan ja ne näyttävät pärjäävän meillä ilmastollisesti hyvin. tapaan yleensä talvenkestäviä ja monenlaisiin olosuhteisiin sopeutuvia kasveja, joiden kukinta-aika on liljaksi varsin aikainen - yleensä heinäkuun alusta alkava - ja kestää useita viikkoja.

Pohjois-amerikkalaisten lajikkeiden ryhmä on lähes yhtä pieni kuin marhanliljojen ryhmä. Ne ovat nimensä mukaisesti pohjois-amerikkalaisten liljalajien risteymiä. Kuten marhanliljoilla, näilläkin lajikkeiden viehätys perustuu enemmän kukkien muotoihin ja väreihin kuin tarhasarjaliljan tai idänliljan kukkien typerryttävään kokoon. Useimmilla pohjois-amerikkalaisilla risteymillä ja marhanliljat -ryhmän jäsenillä kukat ovat pitkin vartta kuten varjoliljalla, ja kehälehdet ovat enemmän tai vähemmän taakäänteiset. Lehdet ovat tavallisesti kiehkuroina varrella kuten varjoliljallakin.

Candidum-ryhmän lajikkeet (vanhempina lajit L. candidum, L. monadelphum, L. chalcedonicum) tuntuvat olevan niin harvinaisia ja kuluttajalle saavuttamattomissa että kirjallisuuskaan ei niitä juuri listaa. Isabellanlilja, L. x testaceum, on madonnanliljan ja L. chalcedonicumin risteymä ja varmaankin ryhmän tunnetuin jäsen. Candidum-ryhmän vanhempiin luettavat kolme lajia ovat enemmän tai vähemmän vaikeita risteyttää, mutta tekniikan kehittyessä ryhmään saattaa ilmaantua lisää lajikkeita.

Valkolilja (L. longiflorum) ja sen risteymät muodostavat ryhmän viisi. Vanhastaan ryhmässä on ollut pienehkö määrä valkoliljalle läheisiä lajikkeita ja erityisesti "Formolongi"-risteymiä, joiden toisena vanhempana on formosanlilja (L. formosanum). Tästä perinteisestä ryhmän viisi joukosta ei juuri talvenkestävyyttä meikäläisiin oloihin löydy. Ryhmän lajikkeet ovat selkeästi painottuneet leikko- ja kausikäyttöön (engl. Easter lily) ja puutarhakasvatuksessa niitä ei juuri tapaa. Rekisterin uudistuksessa ryhmään oltiin lukemassa myös ns. LA-hybridit (Longiflorum + Asiatic), jotka ovat valkoliljan ja tarhasarjaliljojen risteymiä, mutta ne näyttävät lopulta päätyneen kuitenkin ryhmään yksi toisen vanhempansa, tarhasarjaliljan kanssa.

Valkolilja ei ole meillä ainakaan aiemmin "normaalitalvina" ole ollut riittävän kestävä talvehtimaan ulkona, ja ehkä tästä syystä LA-hybridejäkään ei meillä juuri näy kaupan. Muutamia saatavilla olevia lajikkeita mainostetaan joskus myyjän toimesta "täysin talvenkestäviksi", mutta kokemusta ei liene vielä kovin paljon. Lajikkeiden jalostus on lähtenyt varsinaisesti käyntiin 1980-luvulla ja lajikkeita on alkanut tulla kauppaan vasta äskettäin. Mikäli lajikeryhmän talvenkestävyys riittää, se on potentiaalisesti aika lupaava. Lajikkeet ovat varsinkin Yhdysvalloissa, missä niitä ensin alettiin jalostaa, suosittuja, sillä ne ovat isokukkaisia ja erittäin elinvoimaisia. Monet LA-hybridit ovat hyvin näyttäviä ja niillä arvellaan olevan tulevaisuutta varsinkin leikkokukkamarkkinoilla. Terälehdet ovat leveät ja kukat yleensä ylöspäin katsovia, matalan maljamaisia. Ne muistuttavat aika lailla meillä tutumpaa osapuolta vanhemmistaan eli tarhasarjaliljoja.


Keisarililjat ja muut niiden kanssa ryhmään kuusi kuuluvat lajikkeet ovat viiden kiinalaisen liljalajin jälkeläisiä. Meillä ryhmän vanhemmista tutuimmat ovat L. regale, kuningaslilja, ja L. henryi, heikinlilja. Heikinliljaa lukuun ottamatta lajien kukan muoto on enimmäkseen torvimainen. Meillä tämän ryhmän lajikkeet ansaitsisivat enemmänkin huomiota, sillä ne ovat yleensä melko helppoja kasvattaa ja hyvin elinvoimaisia. Kiinalaiset trumpetti-hybridit (keisarililjat) ovat ryhmän muiden lajien kuin heikinliljan risteymiä; kuningasliljalla on useimmiten suuri osuus lajikkeiden perimässä. Tunnetuimpia meillä lienevät Pink Perfection -lajikkeet. Heikinliljaa jossain kohtaa sukupuussaan sisältävät ja heikinliljan ominaisuuksia näyttävät lajikkeet ovat AurelianAurelian -nimi on peräisin siitä, että heikinliljan ja L. sargentiae- lajin risteymälle annettiin aluksi Ranskassa nimi L. x aurelianense. -hybridejä, tällaisista esimerkkinä vaikkapa alakuvan lajike Bright Star.

Sekä kuningaslilja että heikinlilja ovat meillä melko helposti viljeltäviä, kestäviä ja elinvoimaisia lajeja ja niin ovat monet niiden jälkeläisetkin. Lajikkeet ovat pääosin suuria, metrin tai kahden metrin korkuisia, mutta jalostuksessa pyritään koko ajan lyhyempiin lajikkeisiin. Kukat ovat suuria, niitä on yleensä paljon ja ne muistuttavat muodoltaan enemmän tai vähemmän kuningasliljaa. Väreinä löytyy lähinnä valkoisen, keltaisen, oranssin ja vaaleanpunaisen sävyjä, ja kukat ovat tavallisesti melkeinpä yksivärisiä, erityisesti jos heikinliljalla ei ole suurta osuutta lajikkeen sukupuussa. Kuningasliljan kukat ovat sisäpuolelta valkoiset, keltakurkkuiset ja ulkopuolelta punertavat. Vastaavia kukan osien värieroja löytyy tietenkin myös lajikkeista. Aurelian-hybrideillä kukat ovat usein leveämmät ja niiden torvi lyhyempi, joten kukan ulkonäkö voi olla enemmän maljamainen kuin torvimainen. Kukat osoittavat tavallisimmin sivulle tai alaspäin, mutta joitakin ylöspäin katsoviakin lajikkeita on olemassa.

Idänliljojen ryhmään (engl. Oriental) kuuluvia lajikkeita on tullut saataville kasvavassa määrin. Ne ovat ulkonäöltään lähes yhtä lailla vaihtelevia kuin tarhasarjaliljatkin, mutta kukkivat yleensä tarhasarjaliljoja myöhemmin. Aika monessa lajikkeessa, kuten ehkä tunnetuimmassa idänliljalajikkeessa 'Star Gazer' näkyy orkidealiljan (L. speciosum) vaikutus.

Muita tämän ryhmän lajikkeiden vanhempia ovat kultanauhalilja (L. auratum) sekä kourallinen meillä vähemmän tunnettuja liljalajeja. Useimmilla lajikkeilla kukan keskellä näkyy joka terälehden tyvellä vihreä ura tai raita, josta mesi erittyy; tämä ja idänliljalle tyypillinen lehden muoto ja säännöllinen lehtiasento ovat ehkä ryhmän parhaat tuntomerkit. Kukan halkaisijaltaan suurimmat liljalajikkeet kuuluvat varmaankin idänliljojen ryhmään (tosin uudet Orienpet-ryhmän lajikkeet saattavat päihittää idänliljat tässä suhteessa). Aika monella lajikkeella on kehälehtien keskellä tummempi raita ja niiden reunat ovat vaaleat, ja kukat ovat usein tummapilkkuisia. Joukosta löytyy silti paljon vähemmänkin kirjavia ja esimerkiksi kokonaan valkokukkaisia lajikkeita. Punaisen ja valkoisen sävyt ovat tavallisempia kuin keltainen ja oranssi. Keltaista löytyy erityisesti kehälehtien keskeltä kuten kultanauhaliljalla. Liljojen ja joidenkin muidenkin koristekasvien jalostuksessa tuoksu jäi välillä kokonaan huomiotta, mutta idänliljojen joukosta löytyy monia voimakkaasti ja miellyttävästi tuoksuvia lajikkeita. Idänliljan lajikkeista löytyy sekä korkeita että aivan matalia.

Kuten tarhasarjaliljalla, myös idänliljalla leikkokäyttö suosii yhtä aikaa aukeavia ja ylöskatsovia tai ainakin yläviistoon osoittavia kukkia. Kaikkia mahdollisia kukan asentoja ja lyhyemmän tai pidemmän ajanjakson kuluessa aukeavia nuppuja löytyy sekä idänliljan että tarhasarjaliljan lajikkeista, mutta meillä saatavilla on ikävä kyllä pääasiassa hollantilaista leikkokukkatavaraa ja siksi vain muutamia sivulle tai alas katsovia lajikkeita. Yksi tavallisimmin saatavilla oleva sivulle katsovista idänliljoista on hääkoristeluissa suosittu täysin valkoinen lajike Casa Blanca. Idänliljojen kasvatus kotipuutarhassa vaatii hyvän kasvupaikan sekä hieman kärsivällisyyttä, hoitoa ja huomiota, joskin joukossa on vaihtelua ja jotkut lajikkeet ovat hyvinkin vaivattomia kasvatteja. Kaksi päävaatimusta useimmilla idänliljoilla on: ne eivät kestä vähääkään talvimärkyyttä ja maan pitäisi olla hapanta; idänliljat ovat suorastaan allergisia kalkille.


Orienpets- nimitys on yhdistelmä Oriental- eli idänliljoista ja Trumpets- eli keisarililjoista (joskus käytetään lyhennettä OT). Ryhmän lajikkeet ovat siis ryhmän seitsemän eli idänliljojen ja niiden kantalajien sekä ryhmän kuusi eli keisari- ja aurelian-liljojen ja niiden kantalajien risteymiä. Kuten myös LA-hybridien, tämänkin ryhmän jalostus on lähtenyt käyntiin pääasiassa aika myöhään.

Orienpet- risteymäryhmä on ulkonäöltään vaihteleva Lajikkeista löytyy sekä kukan muodoltaan aika lailla Aurelian- hybridejä muistuttavia että enemmän idänliljan näköisiä lajikkeita, sekä myös kehälehdiltään hyvin taakäänteisiä, heikinliljan kukan muotoa muistuttavia liljoja.

Monien idänliljojen tapaan kehälehtien keskiosat ovat usein eriväriset kuin reunat, mutta kokonaan lähes yksivärisiäkin lajikkeita löytyy. Monilla tämän ryhmän lajikkeilla on idänliljoilta periytyvä vihreä tähtimäinen kuvio kukan keskellä, muuten väriskaala on laaja ja joskus väriyhdistelmät ovat hyvinkin voimakkaita. ja osin erikoinenkin, ja sillä on varmasti tulevaisuutta puutarhakasvina. Usein nämä lajikkeet eivät ole maan pH:n suhteen yhtä tarkkoja kuin idänliljat, mutta voivat olla yhtä näyttäviä. Lajikkeissa löytyy ainakin tällä hetkellä aika mukavasti myös kukka-asennoltaan sivulle ja alas suuntautuvia lajikkeita, kun meillä saatavilla olevat idänliljat ovat usein leikkokukiksi jalostettua ja ylöskatsovia.

Orienpet- lajikeryhmä näyttää vanhempiensa perusteella idänliljoja lupaavammalta meikäläisiin oloihin ja näitä olisi hienoa saada kaupan hyllylleVuosi vuodelta OT-lajikkeita onkin ollut paremmin saatavilla, mutta usein myyntipakkaus kertoo lajikkeen olevan idänlilja ja vasta lajikerekisterin tutkailu paljastaa asian todellisen tilan. enemmän. Oman melko vähäisen kokemukseni mukaan nämä ovat puutarhassa melko vaivattomia, ja muutamat kokeilemani lajikkeet menestyvät vähintään yhtä hyvin kuin helpoimmat idänliljat.

Monien Orienpet-lajikkeiden lehdistö ja nuppujen muoto muistuttavat idänliljaa siinä määrin, että koko kasvin päättelee helposti ensinäkemältä idänliljaksi, etenkin jos se ei kuki. Kukkien suuri koko ja erikoinen muoto ja joskus värityskin saattavat auttaa toteamaan, että kyseessä ei ole puhdas idänlilja. Lehdet ovat usein myös varrella vähemmän siistissä järjestyksessä ja hieman pidempiä ja kapeampia kuin tyypillisimmillä idänliljoilla. Toisaalta jotkut lajikkeet muistuttavat keisarililjavanhempaansa yhtä lailla hämäävästi. Monet Orienpet-liljat tuoksuvat voimakkaasti ja enemmän tai vähemmän miellyttävästi, ja vihreät mesiäiset ovat usein kukissa hyvin selkeät ja medentuotanto runsasta.

Ryhmään 10 kuuluvia liljoja ei tule vastaan kovin usein. Ainoa vielä lajikeryhmittelyssä omaa ryhmää vailla oleva joukko, jota Suomessa olen nähnyt kaupan, ovat Longiflorum-Orientale-risteymät eli LO-hybridit. Näistä lajiketta Triumphator myytiin marketeissa ja puutarhamyymälöissä jokunen vuosi sitten. Pääasiassa LO-hybridit lienevät leikkomarkkinoille suunnattuja.

Oman vähäisen kokemukseni mukaan meillä saatavilla olleet Lo-hybridit eivät ole olleet ulkona talvenkestäviä, vaan vaatisivat talvettamista sisällä valkoliljan tapaan. Ei kuitenkaan ole mahdotonta, että jossain vaiheessa ilmaantuu markkinoille lajikkeita, joiden talvenkestävyys riittäisi meillekin. Kukinta näillä lajikkeilla on ollut valkoliljan tapaan melko myöhäinen. Tuntomerkkinä paras lienee kukkien ja nuppujen valkoliljaa muistuttava muoto; näkemäni kukan värit ovat olleet lähinnä vaalean aniliininpunaisen suunnalta.

Liljojen kasvatus
Liljat ovat vaihtelevaa joukkoa niin ulkonäkönsä, kokonsa kuin kasvupaikkavaatimustenkin suhteen. Muutama perusasia pätee useimmille liljoille. Sanonta on tullut tutuksi kärhöharrastajille, mutta myös liljat haluaisivat pitää jalkansa varjossa ja pään auringossa. Toisin sanoen kasvin tyvellä olisi hyvä olla varjoa, mutta muuten paikan pitäisi olla aurinkoinen. Liljat eivät pidä maan lämpötilan suurista vaihteluista ja maanpintaa varjostava kate tai maanpeitekasvi suojaa sipuleita maan lämpötilan sahaamiselta auringonpaisteen mukaan. Myös sipulien istuttaminen syvään auttaa tässä asiassa. Monet liljat viihtyvät maanpeiteperennojen ja vaikkapa pensaiden seurassa, kunhan taistelu vedestä ja ravinteista ei käy liljoille liian kovaksi.

Kuten tällä sivustolla on moneen kertaan todettu, sipuli- ja mukulakasvit eivät pidä talvimärkyydestä, eivätkä liljat ole mikään poikkeus. Erityisesti aremmat liljat, kuten meillä idänliljat, ovat todella arkoja talvimärkyydelle ja niiden kasvupaikan kuivatus on ehdottomasti oltava kunnossa, jos liljojen haluaa säilyvän pidempään. Monet aremmat liljat hyötyvät myös jonkinlaisesta talvisuojauksesta, vaikka esimerkiksi idänliljan pään menoksi koituu varmasti useammin talvimärkyys kuin varsinainen kylmyys. Etenkin idänliljat ja muutkin eksoottisemmat liljat ovat arkoja hallalle, joita keväällä lähes joka vuosi sattuu vielä sen jälkeenkin kun liljan versot ovat nousseet maan pintaan. HallasuojausHallasuojaukseen käyvät hallaharson lisäksi melkein millaiset peitteet tahansa, kunhan ne vain saadaan pysymään paikallaan yön yli mahdollisesta tuulesta huolimatta.

Peitettä ei kannata laittaa lepäämään liljan versojen varaan, koska ne voivat taipua tai taittuakin jos tuulee sopivasti. Esimerkiksi tavalliset kukkakepit sopivat hallapeitteen kannatteluun. on yleisesti ottaen parasta järjestää hallayön kohdalle osuessa kaikille liljoille, sillä kestävämmätkin liljat, kuten varjolilja, voivat saada jonkinasteisia hallavaurioita jo muutamassa pakkasasteessa ja vaikka ne eivät siihen kuolisi, ne voivat jättää kukkimatta tai kasvaa muuten heikosti.

Kasvualustan on oltava syvämultainen, multava ja kosteutta on kasvukaudella oltava saatavilla sopivasti, eli kuivina kausina liljoja on kasteltava silloin kun ne ovat kasvussa. Jälleen kerran herkkänahkaisimmat lajikkeet, s.o. idänliljat, ovat kastelun suhteen vaativampia kuin kestävämmät lajikkeet. Liian märässä maassa liljat eivät kuitenkaan viihdy, vaan maan kuivatuksenkin on toimittava. Liljojen vaatimukset maan ravinteikkuuden osalta vaihtelevat, mutta useimmat pitävät ainakin kohtalaisen ravinteikkaasta maasta ja jotkut vaativat runsaasti ravinteita. On myös liljoja, jotka ovat kotoisin köyhistä oloista eivätkä viljelyssäkään viihdy ravinteikkaassa maassa, vaan menestyvät paremmin ravinneköyhällä kasvupaikalla.

Useimmat liljat kasvavat luonnossa Puutarhassa syvämultainen, ravinnetasoltaan ja kuivatukseltaan hyvä perennapenkki sopii aika monelle liljalle. Syväksi perustettu kohopeti on usein kuivatusoloiltaan suotuisa.

Omassa puutarhassani noin puolen metrin syvyyteen kaivettu, käännetty ja maanparannettu, noin viisitoista senttiä koholla oleva peti on osoittautunut aika hyväksi. niityillä tai metsissä aika humusrikkaassa maassa. Maan runsasmultaisuus on ravinteikkuuden lisäksi toinen tavallinen liljojen toive. Maan runsas multavuus auttaa pitämään maan happaman puolella ja lisää maan vesi- ja ravinnevaroja. Hyvin kompostoidun karjan- tai hevosenlannan lisäys maan pintaan on liljoille hyväksi, ja myös hyvin palanut puutarha- tai keittiöjätekomposti kelpaa. Meillä tutut, lähes maatiaisliljan aseman saavuttaneet liljalajit eivät ole maan laadun suhteen turhan tarkkoja, mutta monet hybridilajikkeet ovat aika vaativia.

Maan pH-vaatimuksia on pitkään pidetty liljoille hyvin tärkeinä, mutta näkemykset vaihtelevat ja muutamat asiantuntijat ovat epäilevällä kannalla tämän suhteen; on myös arveltu, että pH:n merkitystä on jonkin verran yliarvioitu ja muiden kasvuolojen merkitystä aliarvioitu liljojen menestymisessä. Perinteisen tietämyksen mukaan idänliljat eivät pidä lainkaan kalkkipitoisesta maasta, vaan pH:n pitäisi olla hieman hapan. Sama pätee valtaosaan muitakin liljoja, mutta ne eivät välttämättä ole pH:n suhteen yhtä ehdottomia kuin idänliljat. Kuningaslilja pitäisi hieman emäksisestä maasta, samoin kuin madonnanlilja, mutta neutraalikin yleensä kelpaa.

Liljan sipulit ovat kuorettomia, joten ne sietävät huonosti säilytystä ja kuljetusta. Kuivuminen ja nahistuminen ovat kaupan hyllyllä nököttävien liljan sipulien pahimpia uhkia. Usein niissä on myös pinnallista valkoista tai sinertävää hometta, joka ei kuitenkaan tunnu haittaavan sipulien kasvuun lähtöä yhtä pahasti kuin nahistumaan pääseminen. Useimmat liljat kannattaa hankkia keväällä sipuleina (lisää sipulien säilytyksestä, valinnasta ja sipulien koosta), mutta jotkut voi istuttaa jo syksyllä. Ilmeisin esimerkki syksyllä istutettavista liljoista on madonnanlilja, joka kasvattaa lehtiä jo syksyllä ja on näin ollen talvivihreä. Se on muutenkin outo lintu, sillä madonnanliljan sipulien istutussyvyys on liljaksi tavattoman matala. Sipulin päälle tulee vain viitisen senttiä multaa. Useimpien muiden liljojen kukintakokoiset sipulit istutetaan noin 20 cm:n syvyyteen, suuret keisarililjat jopa vähän syvemmälle. Istutussyvyydestäkin voi päätellä, että maan on oltava syvään muokattua, jotta kuivatus toimii ja maan olosuhteet ovat juurten kehitykselle sopivat syvemmälläkin maassa.

Monet hybridililjat menestyvät mukavasti myös ruukussa, vaikka sipulien talvettaminen on tällöin hankalaa. Jos koko ruukkua ei voi talvettaa esim. kellarissa, voi sipulit nostaa ruukusta ylös syksyllä lehtien alkaessa lakastua ja talvettaa viileässä, mutta pakkaselta suojatussa tilassa turpeeseen pakattuna. Myös meillä muutoin liian arkoja liljoja, kuten valkoliljaa, voi kasvattaa ruukussa ja talvettaa sipulit pakkasettomassa, mutta viileässä paikassa. Kellarin puutteessa meillä talvenkestävien liljojen sipulit voi istuttaa puutarhassa mielellään kuivanpuoleiseen suojaiseen kohtaan viettämään talvea. Keväällä takaisin ruukkuun siirtäessä on oltava liikkeellä aikaisin ja varottava vahingoittamasta usein jo kehittymässä olevia versoja.

Sipulit voi ruukussa istuttaa varsin tiheään ja jopa kerroksittain, kun kastelusta ja lannoituksesta huolehditaan. Liljat eivät ruukussakaan pidä siitä, että maan lämpötila vaihtelee liikaa, joten sipulit kannattaa istuttaa syvään, vaaleaan tai paksuseinäiseen ruukkuun ja sijoittaa ruukku niin, että versot saavat aurinkoa, mutta ruukku on pääosin varjossa. Esimerkiksi lobelia tai muu melko kosteassa ja varjoisassa menestyvä matala kesäkukka voi myös toimia ruukun varjostajana. Ruukussa liljojen istutussyvyys ei ole kovin tarkkaa, mutta sipulin päältä varrestaan juuria tekevät liljat, kuten monet orientaalit, pitäisi kuitenkin saada ainakin noin 10 cm:n syvyyteen. Ruukutusmullaksi sopivat useimmat tavalliset valmismullat, omaa puutarhamaatakin voi käyttää, kunhan se ei ole kovin savista tai hiekkaista.

Liljaruukku pitäisi saada pidettyä tasaisen kosteana ja hyvin täyteen istutetussa ruukussa tämä voi vaatia kastelua parin päivän välein, kastelulannoitetta voi antaa parin viikon välein kukkien aukeamiseen saakka, tai ruukutusmultaan voi sekoittaa esim. kanankakkaraetta. Mikäli sipulit on tarkoitus syksyllä heittää pois, lannoitusta ei tarvita kovin runsaasti, mutta jos sipulit aikoo kukittaa uudelleen, on lannoitus tarpeen.

Huolella hoidettu ruukkulilja pärjää varsin varjoisassa paikassa ja sen kukat säilyvät kauniina pitkään, kun ne säästyvät pahimmalta auringon paahteelta. Ruukkuun voi istuttaa lähes mitä liljalajikkeita tahansa, tosin esimerkiksi trumpetit ja valkoliljat vaativat ruukussa tukemista ja idänliljat ja orienpetit ovat aika herkkiä varistamaan nuppuja, jos ruukku käy hetkellisesti liian kuivana tai sää on turhan kuuma tai kylmä. Liljaruukun kukinta-aikaa voi pidentää istuttamalla esimerkiksi myöhemmin kukkivia, korkeampia idänliljoja matalampien ja aikaisempien tarhasarjaliljojen keskelle. Toisaalta jos istuttaa koko ruukun samaan aikaan kukkivia lajikkeita, voi ruukkuja kierrättää paraatipaikalle sitä mukaa kun ne kukkivat.

Liljojen tuholaisia ja tauteja
Liljaharrastajan perivihollinen on mustajalkainen, punainen, reilun puolen sentin mittainen liljakukko (Lilioceris lilii). Ensimmäiset liljakukot olen usein bongannut vapun tienoilla, mutta niitä kuljeskelee munimassa runsaasti myöhemminkin kesällä, ainakin heinäkuun loppupuolelle saakka. Liljakukoille maistuvat useimmat liljalajit Eräässä englantilaisessa tutkimuksessa (Salisbury et al. 2009) havaittiin vain varsin vähäisiä eroja siinä, miten eri liljalajit ja -lajikkeet kärsivät liljakukkotuhoja. Testatusta aika suppeasta liljajoukosta kuningaslilja selvisi vähimmillä vaurioilla, mutta ei aivan vauriotta sekään.

Omassa puutarhassani tuhoja on ollut mm. Fritillaria pudicalla ja F. pallidifloralla, keisarinpikarililjalla, kirjopikarililjalla, erinäisillä tarhasarjaliljoilla ja kanadanliljalla. ja erityisen hyvin jalostetut liljat sekä eräät amerikkalaiset luonnonlajit. Myös monet pikarililjat, etenkin F. imperialis, näyttävät maistuvan liljakukolle loistavasti. Jos jokin lilja tai pikarililja on lehdenreunoista jyrsityn näköinen, asialla on melkoisella varmuudella ollut aikuinen liljakukko. Toukat syövät lehtiä yleensä alapuolelta, muualtakin kuin reunoilta ja niiden jäljiltä lehden yläpinta saattaa jäädä jäljelle ohuena kalvona. Liljakukot elävät myös meillä luonnossa kasvavalla kielolla, joten lentotaitoisesta liljakukosta on kutakuinkin mahdotonta päästä kokonaan eroon.

Liljakukko iskee usein juuri maasta nouseviin vielä pieniin versoihin ja tässä vaiheessa yksikin aikuinen liljakukko voi tehdä varsin pahaa jälkeä nävertämällä nuoria lehtiä. Myöhemmin kesällä etenkin nuput ilmeisesti maistuvat mukavalle ja nuorena näverrelty nuppu yleensä tuottaa epämuotoisen kukan tai putoaa pois. Häirittäessä liljakukko pudottautuu maahan selälleenLiljakukkoja hävitettäessä pudottautumiseen kannattaa varautua laittamalla jokin astia listittävän liljakukon alle.

Itse kuljeskelen puutarhassa muovisen saunan löylykauhan kanssa noudattaen sitä nyrkkisääntöä, että mikä tahansa punainen, pilkuton pikkuotus joka istuu liljassa, on liljakukko. Liljakukon bongatessani laitan löylykauhan sen alle ja sinnehän se melkein aina ehtii pudottautua ennen kuin otuksen saa sormiensa väliin.. musta vatsa ylöspäin ja on hetkisen vaikeasti havaittavissa. Nämä tuholaiset tuntuvat olevan liikkeellä etenkin iltaisin, mutta varsinkin aikaisin keväällä niitä näkee päivälläkin. Liljakukkoaikuiset eivät liiku joukoissa vaan niitä on puutarhassa siellä täällä, yksi päivässä, viisi parhaassa, joten torjunta-aineen käytöstä olisi ihan saman verran vaivaa kuin liljakukkojen pois poimimisesta ja litistelystäkin. En ole koskaan edes kokeillut, tehoavatko hyönteismyrkyt aikuisiin kuoriaisiin.

Isommissa varttuneissa kasvustoissa toukat ovat aikuisia liljakukkoja vakavampi ongelma. Mikäli liljakukot ehtivät munimaan, limaiset toukat tekevät nopeasti liljakasvustossa pahempia tuhoja kuin aikuiset, tosin ne syövät pääasiassa lehtiä, toisin kuin aikuiset jotka vioittavat myös versonkärkiä ja nuppuja. Liljakukot eivät onneksi muni keväällä ihan heti, joten useina vuosina olen saanut aikuiset hävitettyä sen verran tyystin, että eivät ole ehtineet munimaan. Yksi aikuinen liljakukko munii usemman sata munaa, jotka se voi jakaa useisiin kymmeniin erillisiin ryhmiin eri lehdille. Munat kuoriutuvat viikossa tai kahdessa ja toukat jyrsivät kasvustossa yleensä vajaan kuukauden (Salisbury et al. 2009). Itse kerään toukatkin pois käsipelillä, mikä on aika helppoa siinä vaiheessa, kun ne ovat vielä aika nuoria ja istuvat sillä lehdellä, jolla munat olivat. Toukkiin tehoavat kyllä tavalliset sumutettavat puutarhan hyönteismyrkytkin ihmeen hyvin, vaikka niiden linnunkakkamainen ulkonäkö johtuu kuulemma siitä, että ne keräävät "sitä itseään" suojakseen.


Liljoja ei kannata istuttaa liian tiheään ja muiden naapurien läheisyys voi olla ongelmallista, koska monet liljat ovat arkoja homeelle. Home, ilmeisesti yleensä harmaahome (Botrytis sp., vaivaa liljojen lehdistöä ja joskus kukkiakin, jos kasvusto on tiivis eikä ilma pääse kiertämään siellä riittävän hyvin ja varsisto ja lehdet ovat sateen jälkeen pitkään kosteat. Jos liljakasvuston lehdet ruskettuvat ja putoavat, ensimmäinen lääke on ilman kierron parantaminen kasvustossa esimerkiksi jakamalla kasveja ja kitkemällä rikkaruohot pois. Jotkut liljalajikkeet ovat toivottoman arkoja homeelle, toiset taas kärsivät siitä huonoissakin oloissa hyvin harvoin. Idänliljat sairastuvat kokemukseni mukaan harvoin jos koskaan, orienpetit ovat lähes yhtä kestäviä, ja keisarililjatkin kärsivät homeesta varsin harvoin. Monet tarhasarjaliljat ja jotkut luonnonlajit ovat puolestaan harmaahomeelle erittäin alttiita. Pari tarhasarjaliljalajiketta olen jopa hävittänyt puutarhasta, koska vuodesta toiseen home vei niiden lehdet ennen kukintaa. Etenkin sateisena ja viileänä kesänä joidenkin lajien ja lajikkeiden harmaahomesaastuntaa on jokseenkin mahdotonta välttää.

Toinen, ilmeisesti harvinaisempi pääasiassa liljojen lehdistön vaiva on härmää tai lehtihometta muistuttava tauti, mahdollisesti nimeltään Cercosporella. Aluksi lehtiin tulee vaaleaa härmämäistä kasvua, lehdet kiertyvät, kellastuvat ja lopulta sairastuneet lehden osat (lähinnä lehden kärjet) ruskettuvat. Tätä näkee aika harvoin, mutta joinakin vuosina olen löytänyt sitä muutamilta puutarhakasvina kasvatettavilta liljan luonnonlajeilta. Toistaiseksi esiintymät ovat onneksi olleet pieniä, ja kasvit jaksavat myös kukkia, joten kyseessä on lähinnä lehdistön ulkonäköhaitta.


Liljan sipuleita vaivaavat omat homeensa, joista vakavimpia lienevät Fusarium-sienet. Taudin oireena sipulin tyvilevyssä alkaa näkyä tummanruskeaa hieman pehmeää "mätää", joka leviää myös sipulisuomuihin. Tautia on hankala torjua muutoin kun järjestämällä kasvuolot, etenkin maan kuivatus mahdollisimman hyviksi ja hankkimalla terveitä sipuleita. Useat sipulien sienitaudit säilyvät maassa liljojen menehtymisen jälkeen, joten jos liljojen huonon menestymisen syyksi epäillään sipulien sienitautia, samaan paikkaan ei kannata istuttaa liljoja muutamaan vuoteen. Sipuleja hankittaessa niissä näkyy joskus selvästi tunnistettavaa, turkoosin- tai sinisenvihreää sinihometta (Penicillium), joka on lähinnä sipulien varastoinnissa ilmenevä ongelma. Suotuisissa kasvuoloissa sinihome ei juuri haittaa tai leviä istutuksen jälkeen, etenkään jos pahiten homeoireiset suomut poistetaan sipuleista istutusvaiheessa.

Huonona, hyvin märkänä tai kylmänä loppukesänä tai talvena osa liljan sipuleista saattaa vaurioitua niin, että emosipulin tyvilevy kuolee, mutta paikalle usein ilmaantuu parvi sipulisuomuista tai jäljelle jääneistä sipulin osista kehittyneitä taimia. Nämä ovat tietenkin emon kasvullisia jälkeläisiä ja tuottavat siis emokasvin kaltaisia kasveja, mutta kukintavaiheeseen pääsy vie aika pitkään. Tällainen tytärpehko on syytä jakaa, jotta taimet jaksavat kehittyä mahdollisimman nopeasti. Epäilemättä varsinainen emosipulin tyvilevyn kuolinsyy on jokin sieni- tai bakteeritauti, mutta sen ensisijainen syy on huonoissa olosuhteissa. Syntyneet pikkutaimet ovat usein aivan terveitä (tosin on syytä tarkistaa, että niissä ei ole em. Fusariumin oireita, koska ko. sienen vaivaamat kasvit voivat myös käyttäytyä näin). Tällaisessa tapauksessa kannattaa harkita liljojen siirtoa paikkaan jossa olosuhteet ovat suotuisammat, ja siirto uuteen paikkaan voi olla hyödyksi myös maalevintäisten sienitautien hillinnässä. Sieniä ja bakteereja, jotka voivat aiheuttaa kukkasipuleille sairauksia, on maassa käytännöllisesti katsoen aina. Hyvissä oloissa hyvin kasvavat liljat eivät kuitenkaan yleensä sairastu, eli sopivan kasvupaikan merkitys on oleellinen.

Sienitautien lisäksi liljoilla tavataan useita virustauteja, jotka voivat aiheuttaa lehtilaikkuja, suonikloroosia, mosaiikkilaikkua, epämuodostumia, kukkien kirjavuutta jne. Joillakin alueilla maailmassa virukset ovat liljoilla tavallisia. Oma näppituntumani on, että meillä viruksia kyllä on, mutta huonosti virustartuntaa sietävät liljat ovat jossain määrin jo karsiutuneet viljelystä ja siksi oireita näkee harvoin. Virusoireita on usein hankala erottaa erilaisista huonoista kasvuoloista johtuvista oireista, hallavaurioista, juuriston ongelmista ynnä muista ongelmatilanteista. Etenkin tiikerinliljalle läheisillä lajikkeilla olen nähnyt usein vasta hankituissa liljoissa lehtien kärjissä harmahtavia vyöhykkeitä, jotka lienevät talven varastoinnissa syntyneitä fysiologisia vaurioita, sillä kasvit vaikuttavat seuraavana vuonna täysin terveiltä. Erityisesti näitä lehtivaurioita syntyy, jos sipulit ovat päässeet nahistumaan. Kukkien epämuodostumat ovat myös melko yleisiä monilla liljoilla ensimmäisenä vuonna istutuksen jälkeen. Monenlaiset epäsuotuisat olosuhteet aiheuttavat liljoilla nuppujen putoamista, ensisijaisesti syynä on usein kuivuus tai liikamärkyys sekä liika kuumuus (tyypillisesti liian märkä tai paahteinen kasvupaikka).

Liljoilla tavattavia viruksia levittävät lähinnä kirvatMeillä esiintyy yleisesti ainakin liljaankin tarttuvaa TBV-virusta kantamaan pystyvä Aphis fabae (juurikaskirva). TBV on se virus, joka aiheuttaa tulppaanin rembrant-kirjavuutta (tulip breaking virus); muilla kasveilla sen oireet eivät useinkaan ole silmää miellyttäviä.

Meillä esiintyy viljely- ja luonnonkasveilla useita muitakin viruksia (mm. CMV, kurkun mosaiikkivirus), jotka voivat tarttua liljoihin, mutta useimmat tunnetuimmat liljojen viruksia kantavat kirvat eivät esiinny meillä tai esiintyvät vain kasvihuoneissa. Toisaalta liljan viruksia levittävistä kirvalajeista ei ole kovin kattavaa tietoa ja joitakin havaintoja esimerkiksi CMV:n vektorina toimimisesta on kymmeniltä kirvalajeilta. . Kirvoja näkee liljoissa harvoin, mutta se ei suinkaan tarkoita etteikö kirvoja liljoissa toisinaan ole aivan riittävästi virustartuntojen levittämiseen. Kukaan ei varmaankaan tiedä sitäkään, mitä liljan viruksia meillä yleisesti esiintyy. Virukset ovat siitä hankalia kasvitaudinaiheuttajia, että niitä ei havaitse eikä tunnista helposti, vaikka ne voivat huomattavasti heikentää isäntäkasviaan.

Esimerkiksi meillä yleisesti kasvatettavat tiikerinlilja ja kuningaslilja ovat virustolerantteja ja usein virusten kantajia, vaikkakin itse tavallisesti oireettomia. Luultavasti liljan viruksia siis meiltä löytyy. Näistä oireettomista viruslähteistä virukset voivat sitten tarttua liljoihin, joissa viruksista on enemmän haittaa. Esimerkiksi valkoliljat ovat melko alttiita virusoireille ja tarhasarjaliljojen joukossa on viruksille hyvin arkoja lajikkeita (mm. monet Mid-Century-lajikkeet). Osa tarhasarjaliljan lajikkeista, kuten monet Connecticut-lajikkeet, ovat varsin virustolerantteja eli sietävät virustartuntaa lähes oireettomana kuten tiikerin- ja kuningasliljakin. Oma näkemykseni liljojen viruskysymyksiin on, että virustartuntoja on hyvin vaikea välttää ja siksi olisi syytä kasvattaa pääasiassa virustolerantteja liljoja.

Virusten torjunnassa kotipuutarhurilla ei ole juuri muita keinoja kuin hävittää selvästi sairaat kasvit ja huolehtia kirvojen torjunnasta. Kasvuolojen ollessa hyvät virusoireet voivat olla lieviä ja osa liljalajikkeista joko ei juuri näytä kärsivän virusinfektion oireista (tolerantit) tai ei saa virustartuntaa kovin helposti (resistentit). Liljojen tavallisimmat virukset eivät tiettävästi pysty infektoimaan sairaassa kasvissa kehittyviä siemeniä, ja näyttää siltä, että siemenlisäys tuottaa lähes aina virusvapaata lisäysmateriaalia. Kasvullisesti lisättävän liljalajikkeen puhdistaminen viruksesta ei kotikonstein onnistu, vaan puutarhurin on viisainta yrittää hankkia virusvapaita sipuleita tai taimia. Tämäkään ei ole järin helppoa, vaikka useimmat kaupalliset tuottajat pyrkivät tuottamaan virusvapaita kasveja.






Kokeilemiani ja kasvattamiani liljoja kuvineen

tieteellinen nimi	lajike	suomalainen nimi	info	kuvat
Lilium	Avocado?		H 80, F VII-VIII
Sain vuonna 2009 kahdella eri nimellä ja 2010 vielä kolmannella nimellä tämän näköistä, idänliljan tyyppistä liljaa. Yhden pakkauksen mukaan kyseessä olisi ollut Orienpet-lajike Avocado (yksi erä tuli DeReen pakkauksista African Queenina, jota en vuosien yrittämisestä huolimatta ole ko. pakkauksista vielä löytänyt..). Olen jokseenkin vakuuttunut että kyseessä on ainakin orienpet ja lajikenimikin saattaa olla oikea. Kukat näyttävät auetessaan enemmänkin tarhasarjaliljalta (kuten vasemmassa kuvassa), mutta kehälehdet kääntyvät varsin nopeasti hieman takakierteelle ja kukat katsovat sivulle. Kukan väri on miellyttävä, varjossa säilyy tasaisen meloninkellertävänä, auringossa hieman etenkin reunoilta vaalemman kermanvivahteinen ja punertuva, mutta heteiden ja emien värissä olisi parantamisen varaa. Näyttää menestyvän idänliljan tapaan hoidettuna aivan hyvin; ei kovin arka homeelle ja liljakukotkaan eivät toistaiseksi ole tästä tykänneet.
Lilium	Black Beauty		H 150, F VIII-IX
Black Beauty on kaikkein ensimmäinen Orienpet-lajike, peräisin noin vuodelta 1950. Se on heikinliljan ja orkidealiljan risteymä. Black Beauty on osoittautunut elinvoimaiseksi ja melko helpoksi liljaksi, joka myös omassa puutarhassani menestyy selvästi orkidealiljaa ja melkeinpä heikinliljaakin paremmin. Lajike voi kirjallisuuden mukaan kasvaa lähes kaksimetriseksi, omassa puutarhassani on toistaiseksi ollut vuodesta toiseen aina hieman edellisvuotta korkeampi. Se muistuttaa orkidealiljaa, mutta on hieman isokukkaisempi, elinvoimaisempi ja kukkii aiemmin, suunnilleen samaan aikaan heikinliljan kanssa. Black Beauty on siis kovasti orkidealiljan kaltainen, mutta monessa suhteessa parempi puutarhakasvi, jota mielestäni kannattaa harkita orkidealiljan korvikkeeksi jos kyseinen laji ei ota menestyäkseen. Lajikkeella ei juuri ole ollut home- eikä muitakaan tauti- ja tuholaisongelmia. Myös Black Beauty-lajikkeen tetraploidista muodosta risteytetty, kukiltaan saman oloinen mutta hivenen keltaiseen vivahtava, jopa yli kaksimetriseksi venyvä 'Scheherazade' on erittäin elinvoimaisen ja hyvän puutarhakasvin maineessa (omassa puutarhassani vielä tuore tulokas, mutta alku on lupaava).
Lilium	Bright Star		H 120, F VII-VIII
Heikinliljan tyyppinen Aurelian-hybridi, kukat ovat kuitenkin selvästi isommat ja valkoreunaiset. Puutarhaan hyvin sopiva, pitkään ja näyttävästi kukkiva lajike ja yksi omista suosikeistani, jota olen kasvattanut vuodesta 2009. Heikinliljan tapaan varret ovat pitkät ja notkeat ja nojailevat mielellään, mutta tuenta ei ole aivan välttämätöntä, jos jotain nojailuseuraa lähistöltä löytyy. Lajikenimellä Lady Alice olen saanut myös kukkien värityksen ja papillojen suhteen hieman vaihtelevia, mutta kauniita Bright Starin oloisia ja -tyyppisiä liljoja.
Lilium	Casa Blanca?		H 100, F VIII-IX
Tämä keskikorkea, tuoksuva, valko- ja isokukkainen, harmillisen myöhään kukkiva idänlilja on menestynyt erinomaisesti. Casa Blanca mainitaan usein yhdeksi helpoimmista idänliljoista, ja jos tämä oma kasvini sitä on, niin olen ihan samaa mieltä. Kasvi on tukeva ja hyvin itsekseen pystyssä pysyvä, ja ilmeisen terve; ei juuri kärsi harmaahomeesta (lehdissä ei hometta, kukissa joskus hieman) eikä ole ainakaan vielä osunut liljakukkojenkaan ruokalistalle. Kukkii suunnilleen elokuun puolivälistä syyskuulle, kukkia on todella paljon ja ne ovat auetessaan hyvin kauniita. Mutta kuten kuvistakin voi huomata, syyskuun sateissa ne eivät ole kovin pitkään parhaimmillaan. Istutettu 2007, ensimmäiset sivusipuleista syntyneet taimet kukkivat 2010.
Lilium	Citronella		H 100, F VII-VIII
Aika tavallinen tarhasarjaliljan lajike, joka muistuttaa kovasti tiikerinliljaa. Ei yleensä kuitenkaan tee itusilmuja ja kukkien väri on selkeästi keltainen. Kukkii aika pitkään, koska nuput aukeavat varren alaosasta ylöspäin päivän tai parin välein. Maistuu liljakukoille hyvin ja kosteina kesinä kyllä harmaahomekin saattaa vaivata.
Lilium	Golden Splendour?		H 140, F VIII
Tarkoitus oli hankkia liljalajiketta African Queen, mutta pieleen meni. Kukan muoto ja kasvin koko on kohdallaan, kukan väri kuitenkin piti olla oranssi. Tämäkin on kaunis ja kestävä, elinvoimainen lajike, ja oltuaan puutarhassa muutaman vuoden niin runsaskukkainen että lajikkeen vaihto taitaa jäädä tekemättä. Kukkavarret kaipaavat usein tuentaa. Lehdistössä on harmaahometta sellaisina vuosina, kun sitä näkyy muutenkin paljon, mutta ei ole erityisen homeenarka.
Lilium Martagon-rist.	Arabian Night	varjolilja	H 100, F VII
Varjoliljan lajikkeita ei ole olemassa kovin montaa ja niidenkin vähien lajikkeiden, joita ylipäätään on, saatavuus on ollut huono aivan viime vuosiin (noin 2015) saakka, jolloin niitä yllättäen alkoi olla Suomessakin melkein joka puutarhaliikkeen valikoimissa. Ennen tätä, noin vuodesta 2006, olen aina tilannut itselleni uusien varjoliljan lajikkeiden sipuleita, jos niitä on seuraamillani taimistolistoilla näkynyt.
Lilium Martagon-rist.	Claude Shride	varjolilja	H 100, F VII
Claude Shride saattaa hyvinkin olla halutuin Euroopassa kaupallisesti saatavilla oleva varjoliljan lajike ja hinta per sipuli on ollut melkoinen (circa 2010..). Lajike on kukiltaan lähes mustanpuhuvan tumman punaisen maineessa ja hyvinkin tummia kukkia näkee kuvissa. Oikeasti lajike kuitenkaan ei ole läheskään tummin rekisteröidyistä, mm. 'Black Prince' vuodelta 1946 on selvästi tummempi, ja lisäksi varjoliljan muunnos cattaniae, joka lienee yksi edellisen vanhemmista, on tiettävästi hyvin tumma (Fox 2006). 'Claude Shride' on kotoisin rapakon takaa, nimetty jalostajansa mukaan ja rekisteröity vuonna 1980.
Lilium Martagon-rist.	Manitoba Morning	varjolilja	H 100, F VII
Toinen tumma varjoliljalajike, vuoden 2012 hankinta, jonka kukissa on kuitenkin Claude Shridestä poiketen selvä ja voimakas keltainen tai keltaoranssi pilkutus. Erittäin elinvoimainen ja ihmeen nopeasti lisääntynyt lajike.
Lilium Martagon-rist.	Mrs. R.O. Backhouse	varjolilja	H 100, F VII
Hieman heikosti lähtenyt lajike, jota ehdin yrittää hankkia useamman kerran ennenkuin sipuleita tuli perille asti ja ne olivat vieläpä oikeaa lajiketta.
Lilium Martagon-rist.	Orange Marmalade	varjolilja	H 100, F VII
Tiettävästi L. tsingtauensen ja L. hansoniin risteymä vuodelta 1972. Omaan silmääni muistuttaa paljon L. distichumia. Kukissa ei kuitenkaan edellisestä poiketen ole siitepölyä ja kasvi on aika paljon suurikokoisempi. Hankittu vuonna 2011 ja pehkon kukkavarsien lukumäärä on kasvanut noin yhdellä per vuosi.
Lilium Martagon-rist.	Sunny Morning	varjolilja	H 80, F VII
Väritykseltään enemmän ja vähemmän marhanliljan näköisiä varjoliljalajikkeita on aika paljon ja niitä tuppaa tulemaan vääränä sorttina, kun tilaa jotain harvinaisempia lajikkeita. Tämä on aivan mukava peruslajike, joka päätyi ehkä liian kuivaan paikkaan, eikä ole siksi kasvanut kovin reippaasti.
Lilium Martagon-rist.	?		H 100, F VII
Tämä lilja ei ole tullut taloon oikealla lajikenimellä ja tunnistus on vielä epävarma, mutta lienee jokin Marhan-hybridi, ellei jopa ihan perus-marhanlilja. Varsin elinvoimainen.
Lilium	Pink Perfection		H 120, F VIII
Hyvin saman tyyppinen kasvatettava kuin lajike 'Golden Splendour'. Melkoisesti kuningasliljan näköinen, kukat kuitenkin selvästi punasävyisemmät, yleensä violetinpunervaa sävyä on enemmän kuin oheisessa kuvassa.
Lilium	White Tiger?		H 100, F VII-VIII
Tiikerinliljan tyyppinen runsaskukkainen tarhasarjalilja. Kukat ovat kermanvalkoiset, tummapilkkuiset, eivät yhtä taakäänteiset kuin tiikerinliljalla, ja katsovat enemmänkin sivulle kuin alas. Kukkii melko pitkään ja kohtuullisen runsaasti ja tuntuu menestyvän erinomaisesti, vaikka kasvupaikka on vähän kuivanlainen. Lajikenimestä ei ole täyttä varmuutta, sillä joidenkin lähteiden mukaan White Tiger olisi siitepölytön, mutta tällä liljalla heteistä löytyy siitepölyä. Tarhasarjaliljaksi kohtalaisen homeenkestävä.
Lilium	tarhasarjalilja, lajike?
Puutarhan tuntemattomia liljoja. Liljat ovat todella usein jotain muuta lajiketta kuin mitä paketti antaa ymmärtää. Usein sekä lajikeryhmä että väri ovat niin pahasti pielessä, että jos vain paketti on tallessa tai muistaa edes mitä väriä on hankkinut, voi yhdellä vilkaisulla huomata että lajike on väärä. Nämä kaksi ovat keskikorkeita, heinäkuussa kukkivia tarhasarjaliljoja, vasemmanpuoleinen saattaa olla lajike Suncrest. Aika monet nimeä vailla olevat lajikkeet tulee hävitettyä ennemmin tai myöhemmin, mutta jotkut ovat vaan niin kivan näköisiä että saavat jäädä jos pärjäävät. Ja tarhasarjaliljat yleensä pärjäävät; elinvoimaa riittää, vaikka liljakukot ja home tuhoavat lehtiä useimpina vuosina.
Lilium canadense		kanadanlilja	H 120, F VII(-VIII)
Melko vaatimaton ja helppohoitoinen peruslilja, jota olen kasvatellut kymmenkunta vuotta. Kanadanlilja lähtee kasvuun keväällä melko myöhään (usein bongaan itse ensimmäiset versot vasta aivan toukokuun lopulla), joten se ei tarvitse hallasuojausta yhtä usein kuin monet muut liljat.
Lilium distichum			H 40, F VII
Lehdistöltään varjoliljan tapainen nätti pieni lilja. Kukat ovat kirkkaan keltaoranssit ja paksukehälehtiset, ikään kuin vahamaiset, ja kehälehdet ovat pitkälti taakäänteiset. Kukat näyttäisivät olevan myös hieman liljan säteittäissymmetrisestä perusmallista poikkeavat - kukan maata kohden osoittavat kehälehdet ovat nousseet kukan kehällä vähän ylöspäin. Kotoisin Pohjois-Aasiasta, kirjallisuuden mukaan viihtyy kosteahkossa paikassa happamassa maassa varjoisassa paikassa. Omassa puutarhassani on menestynyt toistaiseksi kohtuullisesti neutraalissakin maassa ja kesällä varsin kuivaksi kuivuvassa paikassa. Levinneisyysalueen perusteella voisi toivoa että talvenkestävyys on hyvä, hankitut 2 tainta ovat ainakin vielä kesällä 2012 hengissä ja hyvässä voinnissa. Ensimmäisenä vuonna kukkavarsia oli 2, vuonna 2012 viisi. Viime vuosina on kuitenkin selvästi kärsinyt kuumista ja kuivista kesistä.
Lilium hansonii		täplälilja	H 100, F VII
Vuonna 2012 hankittu varjoliljalajikkeiden toinen kantalaji. Menestynyt aivan mukavasti, siitä huolimatta, että kasvupaikka ei ole kovin kummoinen.
Lilium henryi		heikinlilja	H 130, F VIII,
Heikinliljalla on kaunismuotoiset kukat ja se on melko helppo viljeltävä. Pitkät, hoikat varret tukeutuvat mielellään naapureihin, omassa puutarhassani pensaskärhöön ja kellokärhöihin. Lähtee keväällä aika myöhään kasvuun, mutta kehittyy nopeasti. Kukinta alkaa yleensä elokuussa ja saattaa jatkua syyskuulle kestäen useamman viikon. Kukat eivät ole päätähuimaavan suuret, mutta ne ovat kauniin vaalean oranssit ja yksittäinen kukka on hyvin viehättävä pitkine, kiertyvine kehälehtineen ja papilloineen. Tykkää huonoa happamasta maasta.
Lilium leichtlinii			09-11, H 180, F VIII-IX
Elinvoimainen lilja, joka tekee runsaasti tiikerinliljan näköisiä keltaisia, punaruskeapilkkuisia kukkia korkeisiin ja hoikkiin varsiin. Tekee myös ainakin jonkin verran itusilmuja. En ole varma, onko tämä kasvi aito L. leichtlinii (josta on olemassa ja yleisemmin viljelyssä myös oranssikukkainen muoto) vai jokin risteymä. Kasvi on masentavan homeenarka, mutta ihmeen talvenkestävä; se oli yksi niitä harvoja liljoja, jotka selvisivät puutarhan katastrofitalvesta 2015-16 siirteessä.
Lilium martagon		varjolilja	H 120, F VII
Siirsin lähistönkin pihoissa ja joutomailla kasvavaa varjoliljaa puutarhaan eräästä hylätystä, jo vuosikymmeniä sitten metsittyneestä pihapiiristä Helsingistä. Punakukkaista varjoliljaa tapaa yleisesti, valkoinen muoto on harvinaisempi ja halutumpi. Varjolilja on erittäin kestävä ja kerran paikalleen asetuttuaan monenlaisia oloja ja vastoinkäymisiä sietävä kasvi. Seurasin pitkään erästä pihaa, jossa varjoliljan sipulin kärjet näkyivät paahteisen ja kuivan kivikkotarhan reunassa maan pinnalla. Kasvit kuitenkin kukkivat vuosittain varsin näyttävästi. Toinen varjoliljamätäs sijaitsi saman pihan vastakkaisella laidalla savisessa, kosteassa marjatarhassa, korkean aidan pohjoispuolella saamatta koskaan suoraa auringonvaloa. Tämäkin mätäs kukki komeasti vuodesta toiseen. Oman pihani tyytyväisimmät varjoliljat näyttävät sijaitsevan kosteanpuoleisissa kohdissa, jotka saavat hieman aurinkoa vasta illan viileinä tunteina. Varjolilja tekee aika paljon siementä ja kylväytyy itsestäänkin, jos taimille on vähänkään tilaa; taimet ovat vain niin hidaskasvuisia, että runsaan kasvuston syntymiseen ei tahdo vuosikymmen riittää. "Suomutin" syksyllä 2008 puutarhaan tuomistani 2 kukintakokoisesta sipulista toisen (eli irrotin sipulin suomuista valtaosan tyvilevystä ja kylvin ne emosipulin ympärille) ja syntyneestä taimiparvesta vasta kaksi näytti kantavan kukkanuppuja keväällä 2012. Myös kasvullinen lisäys on siis melkoisen hidasta.
Lilium michiganense		"michiganinlilja"	H 150, F VII
Nätti pienikukkainen peruslilja rapakon takaa. Tämän helppohoitoisen ja vaatimattoman liljan sipulit leviävät syvällä maassa matelevan suomuisen juurakon avulla; juurakon kärkiin syntyy uusia sipuleja joskus kohtuullisen kauaskin emokasvista. Lajilla ei ilmeisesti ole vielä virallista suomalaista nimeä. Tyypillisesti metrin tai puolentoista korkuinen ja kukkia kymmenkunta per varsi, mutta läpäisevässä, mutta kosteassa paikassa saattaa venyä lähes kaksimetriseksi ja kukkia voi olla lähemmäs 20 per kukkavarsi. Kasvanut puutarhassa ongelmitta noin vuosikymmenen.
Lilium pardalinum		pantterililja	H 130, F VII-VIII
Puutarhan ensimmäinen lilja on ollut huono-onninen ja kokenut raskaita vastoinkäymisiä. Ainakin kahteen kertaan sen versot ovat katkenneet aivan alkukesällä ja yhden kerran jotakin muuta kaivaessa on lapio osunut sipuliin niin, että hengenlähtö on ollut lähellä. Tästä huolimatta Pohjois-Amerikan länsirannikon metsistä kotoisin oleva pantterililja on selvinnyt puutarhassani ja osoittanut näin olevansa tosi sitkeä kasvi. Kasvupaikka saisi mielellään olla kosteanpuoleinen ja multava, mutta ei talvimärkä, ja useimpien muiden liljojen tapaan pantterililjakin kaipaa tyvelle varjostusta ja latvalle aurinkoa. Sitkeänä liljana se kuitenkin voi hyvinkin pärjätä, vaikka kaikki sen kasvupaikkatoiveet eivät täyttyisikään. Pantterililja on ollut yhtenä tavallisimpana kantalajina mukana pohjois-amerikkalaisten risteymien (ryhmä 4) jalostuksessa.
Lilium pensylvanicum		Amurinlilja	H 60, F VI
Ruskoliljaa vähän matalampi ja kukiltaan punasävyisempi, suorastaan poikkeuksellisen aikainen laji, jota on käytetty varhaisten, sitkeähenkisten ja kestävien tarhasarjaliljojen jalostuksessa. Sen varret ovat jo puolimetriset ja ensimmäiset nuputkin näkyvät, kun heikinlilja ja kanadanlilja ovat vasta kymmensenttisiä. Kirjallisuudessa tämä lilja esiintyy yleensä nimellä L. dauricum, ja Pohjois-Amerikkaan viittaavasta nimestä huolimatta kyseessä on aasialainen laji. Lajin voi erottaa L. bulbiferumista parhaiten siitä, että amurinliljan kehälehdet ovat taakäänteisemmät ja varsi on särmikäs. Väritys on ehkä hieman punasävyisempi ja vähemmän oranssiin vivahtava kuin rusko- ja sahramililjalla. Puutarhassani amurinlilja näyttäisi menestyvän aika vaatimattomalla kasvupaikalla, jossa se saa keväällä aurinkoa, mutta on puolivarjossa myöhemmin kesällä; paikka on kesällä kuivuva, aika ohutmultainen ja pH lienee neutraalin korvilla. Melko nopeasti lisääntyvät sipulit ovat erittäin hauraita, joten niitä täytyy jakaessa käsitellä hyvin varovasti ja taimia on paras siirtää mättäinä multineen päivineen; jos sipuleita siirtelee ja kuljettelee, käy äkkiä niin, että jäljellä on vain kasa irrallisia sipulisuomuja..
Lilium regale		kuningaslilja	H 130, F VII-VIII
Varsin helppo ja näyttävä peruslilja, joka viihtyy kalkkipitoisessa maassa. Kukkia per varsi saattaa olla viitisentoista ja varret kaipaavat usein tuentaa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että on melko altis virusoireille.
Lilium speciosum		orkidealilja	H 80, F VIII-IX
Hankala, hankalampi, orkidealilja. Tällä lajilla olisi helppoa uskoa olevan osuutta jälkeläistensä idänliljojen kasvatuksen ongelmiin. Kukkii erittäin myöhään, mistä syystä kukinnasta pääsee nauttimaan vain hyvin lämpimällä paikalla ja lämpimänä syksynä, sillä kuten muutkin liljat, orkidealilja on hallanarka. Kasvupaikkavaatimukset ovat muuten kuin idänliljoilla, eli mielellään puutarhan parhaalle paikalle, ei missään nimessä talvimärkyyttä. Hiekkainen, hapan ja hyvin multava maa, kohopeti tai erinomainen salaojitus, maltillinen rodolannoitteen annostelu sekä muutenkin huolellinen hoito edesauttavat orkidealiljan menestystä. Oikeita olosuhteita ei ole ihan helppoa järjestää perinteisessä perennatarhassa, mutta ehkäpä metsä- tai rodopuutarhan multavassa, aurinkoisessa kulmassa orkidealiljalla on paremmat menestymisen mahdollisuudet. Kuvien kasvit ovat hieman outoja, koska niiden kehälehdet eivät ole järin taakäänteiset. Kirjallisuudessa kuvatuilla orkidealiljan muodoilla kehälehdet ovat useimmiten suunnilleen yhtä taakäänteiset kuin heikinliljalla. Siksi en ole ihan varma, että kasvit ovat oikeaa orkidealiljaa. Olen kuitenkin saanut samannäköistä kasvia kahdesta lähteestä (2006 ja 2009 hankitut) ja nähnyt kukiltaan saman mallisia kasveja myynnissä idänliljana, joten ehkäpä tämännäköinen kanta on meillä tavallinen.. Olen ollut myös huomaavinani, että muillakin myöhään kukkivilla liljoilla kehälehtien taakäänteisyys jää usein vajaaksi; se saattaa siis ehkä johtua myös alkusyksyn olosuhteista.

Edellinen:	Seuraava:
Reticulata- kurjenmiekat	Narsissit

Tämän sivun kirjoittamisessa käytetyt lähteet

• Bryan, J. E. 2002. Bulbs (revised edition). Timber Press, Portland, Oregon
• Fox, E. 2006. Martagon lilies. E. E. Fox, R.R. 2, Millet, Alberta, Canada T0C 1Z0. 174 s. Saatavilla NALSin verkkokaupasta.
• Jefferson-Brown, M. 2003. Lilies. A guide to choosing and growing lilies. RHS, Quadrille publishing limited.
• Jefferson-Brown, M. 2002. Lilies in revolution. The Plantsman N.S., March 2002, p. 38-43.
• McRae, E. A. 1998. Lilies. A guide for growers and collectors. Timber Press, Portland, oregon.
• Rees, A. 1985. Ornamental bulbous plants. In: CRC Handbook of Flowering, VOl. I., Ed. A. Halevy. CRC Press, Boca Raton, Florida. pp.259-308.
• Rees, A. R. 1972. The growth of bulbs. Applied aspects of the physiology of ornamental bulbous crop plants. Academic Press, London. 311 p.
• Salisbury, A., Clark, S.J., Powell, W., Hardie, J. 2009. Susceptibility of six Lilium to damage by the lily beetle, Lilioceris lilii (Coleoptera; Chrysomelidae). Annals of Applied Biology 156: 103-110.

• North American Lily Society:n nettisivut www.lilies.org
• RHS:n Lily Group -nettisivut www.rhslilygroup.org
• Kuningasliljan löytöhistoria ja E.H. Wilson: Wikipedia.