Tällä sivulla yleistä ja erityistä asiaa keväällä kukkivista pienistä, sipulillisista kurjenmiekoista (Iris-suvun alasuku Hermodactyloides). Kun viet hiiren tämän näköisen lisätietolaatikko tekstin päälle, ilmaantuu kursorisi alapuolelle näkyviin lisätietolaatikko. Jos laatikkoa ei ilmaannu, pääset lukemaan lisätietotekstin klikkaamalla.

Yleistä kurjenmiekkojen suvusta
Yleisimmin viljeltävät lajit
Kasvatus
Lisäys
Kurjenmiekkataksoneita valokuvineen (klikkaa kuva suuremmaksi!)


Muut sipuli- ja mukulakasvisivut

Myrkkyliljat (Colchicum) Sahramit (krookukset, Crocus) Lumikellot ja -pisarat (Galanthus) Reticulata- kurjenmiekat (Iris) Liljat (Lilium) Narsissit (Narcissus) Sinililjat ja kevättähdet (Scilla) Tulppaanit (Tulipa)

Muut lajit A-E Muut lajit F-L Muut lajit M-Z Keväällä istutettavat Mitä sipuli- ja mukulakasvit ovat? Valinta ja istutus Sipulien hankintakoko Sipulikuvat A-D Sipulikuvat E-Z

Kurjenmiekat (iirikset), Iris

Kurjenmiekkojen sukuun kuuluu kooltaan ja kasvutavaltaan hyvin erilaisia kasveja. Lajeja on yli kolmesataa, ja lajikkeita on tuhansia. Yleisimmin viljelyjä ovat erilaiset risteymät, joita käytetään sekä puutarhakasveina että leikkokukkina. Keltakurjemiekka (I. pseudacorus) kasvaa meillä luonnossa vesistöjen rannoilla ja sitä näkee usein puutarhoissakin. Niin keltakurjenmiekka kuin tässä esiteltävät pienet lajitkin on helppo tunnistaa kurjenmiekoiksi, sillä tyypillinen ja helposti tunnistettava kukan muoto yhdistää kaikkia kurjenmiekkoja. Ekologisesti lajit ovat keskenään kuitenkin tavattoman erilaisia, ja puutarhakasvatuksessa kaikilla suvun lajeilla on hädin tuskin mitään yhteistä. Kurjenmiekkojen lähimpiä sukulaisia ovat mm. sahramit (Crocus), miekkaliljat (Gladiolus) ja kuovinkukat (Sisyrinchium).

Kurjenmiekkojen kehälehdet ovat kahdessa kiehkurassa, joista ulompi kiehkura kääntyy ulospäin, ja sisempi osoittaa yleensä enemmän tai vähemmän suoraan ylöspäin. Ulompien kehälehtien uloskääntynyt, usein värikirjailtu "huuli" toimii hyönteisten laskeutumisalustana. Sen keskellä kulkeva kohollaan oleva, usein värittynyt harjumainen alue on lajiketuntomerkkinä tärkeä.

Kolmiliuskaisen emin kehälehtimäisiksi muuntuneet luotit näyttävät muodostavan kukassa vielä kolmannen kehän kahden oikean kehän väliin. Ne kääntyvät jokainen aina kohdallaan olevan ulomman kehälehden päälle muodostaen kehälehteä vasten "torven" johon hyönteiset "huulelle" laskeuduttuaan ryömivät mettä saadakseen. Siitepölyä vastaanottava osa luottia on tämän torven suulla sen yläosassa. Kurjemiekkojen heteet ovat asettuneet "torven" sisään sen yläpintaa vasten, jolloin hyönteinen saa ohi kulkiessaan siitä siitepölyä seuraavaan kukkaan vietäväksi.

Kurjenmiekkojen lajikekuvauksissa näillä kaikilla kukan osilla on omat nimensä, jotka on hyvä tietää jos lajikkeita yrittää tunnistaa vieraskielisen kirjallisuuden perusteella, tai haluaa hankkia taimia tai sipuleita ulkomailta (ks. kuvateksti vasemmalla).

Kurjenmiekan kukan rakenne on siis tunnusomainen, vaikkakin melkoisen monimutkainen. Suvun lajeilla onkin sitten paljon vaihtelua lähes kaikkien muiden piirteiden suhteen, ja suvun jaottelu alasukuihin tapahtuu paljolti näiden muiden piirteiden perusteella. Alasukuja on yleisimmän jaottelun mukaan kuusi, ja keväällä kukkivat, pienet lajit, joihin tässä keskitytään, muodostavat yhden näistä alasuvuista (Hermodactyloides). Valtaosa muista meille tutuista kurjenmiekoista kuuluu alasukuihin Iris (esim. valtaosa viljelylajikkeista: tarhakurjenmiekat, pikkukurjenmiekat) ja Limniris (esim. keltakurjenmiekka, siperiankurjenmiekka).

Kurjenmiekkojen luontainen levinneisyys kattaa lähes koko pohjoisen pallonpuoliskon, ja lajeja löytyy lähes millaiselle kasvupaikalle tahansa. Keltakurjenmiekka ja muutamat meillä harvemmin viljeltävät kurjenmiekkalajit, esimerkiksi kirjokurjenmiekka, ovat kosteikkokasveja. Saksankurjenmiekan risteymät ovat kosteusoloiltaan tavanomaisen kasvupaikan kurjenmiekkoja, ja kääpiökurjenmiekkoja voi kasvattaa niin tavallisessa kukkapenkissä kuin kivikkotarhassakin. Hermodactyloides-lajeille kelpaavat vain erittäin läpäisevät ja lämpimät, mutta kevätkosteat kasvupaikat, jollaisia ei meillä puutarhasta useinkaan löydy, mutta parhaiten sopivat olot voi ehkä järjestää kivikkokasvitarhaan.

Sipulilliset kurjenmiekat
Noin kymmenlajiselle Hermodactyloides-alasuvulle ei ole suomenkielistä nimeä. Englanniksi käytetään usein nimitystä "reticulata irises" alasuvulle tunnusomaisen lajin, kevätkurjenmiekan (I. reticulata) mukaan. Tähän alasukuun kuuluvat lajit ovat pienikokoisia, niiden maanalainen varastoelin on sipuli, ja ne kukkivat aikaisin keväällä. Sipulin kuori on kuituinen, usein verkkomainen. Lehtiä on yleensä vain yksi tai kaksi ja ne ovat poikkileikkaukseltaan neliö- tai sylinterimäiset, kun muilla kurjenmiekoilla ne ovat yleensä litteän miekkamaiset. Kaikkien Hermodactyloides-kurjenmiekkojen heinämäiset, jäykät lehdet kasvavat kukinnan jälkeen aika pitkiksi, vaikka kukkiessaan kasvi on matala.

Sipulillisia kurjenmiekkoja kuuluu kahteen muuhunkin alasukuun, sillä leikkokukkana tavallisilla hollanninkurjenmiekoilla ja ns. Juno-kurjenmiekoilla on myös selkeä sipuli maanalaisena varastoelimenä. Hollanninkurjenmiekkoja myydään syksyisin jonkin verran sipulina puutarhamyymälöissä, ja pahimmassa tapauksessa merkintänä on vain Iris "lajikenimi". On pieni vaara ostaa hollanninkurjenmiekan sipuleita vahingossa, ellei tule huomanneeksi sipulien koko- ja yleensä myös värieroa (hollanninkurjenmiekan sipulit isompia ja usein kellertäviä, Reticulata-kurjenmiekoilla yleensä enemmän valkoisia), tai ei tunne lajikenimiä. Hollanninkurjenmiekka on leikkokasvi jota kasvatetaan meillä yleensä kasvihuoneessa, ja sen selviytyminen talvesta ulkona on erittäin epätodennäköistä, jos maa jäätyy. Jostakin ihmeen syystä sitä kuitenkin syksyisin myytävien sipulikasvien joukossa näkee.

Juno-kurjenmiekoilla sipulista kasvaa paksuja varastojuuria, joista nämä on helppo erottaa Reticulata-lajeista. Juno-kurjenmiekkoja ei meillä ole säännölllisesti saatavilla. Ainoastaan Iris bucharica, bokharankurjenmiekka, löytyy toisinaan valikoimaltaan runsaista puutarhamyymälöistä. Tämä laji kasvaa Reticulata-kurjenmiekkoja korkeammaksi ja kukkii selvästi myöhemmin. Kasvista on kaksi värimuotoa, keltainen ja keltavalkoinen; kukat kehittyvät lehteviin, noin 40 cm korkeisiin varsiin. Bokharankurjenmiekan kasvupaikkavaatimukset ovat karkeasti saman tyyppiset kuin Reticulata-lajien - aurinkoista ja läpäisevä maa, mutta runsaasti kevätkosteutta. Kasvupaikan tulee kuitenkin olla lisäksi erittäin lämmin, sillä laji näyttää olevan selvästi kylmänarka, toisin kuin valtaosa Reticulata-kurjenmiekoista (jotka eivät niinkään kärsi kovasta pakkasesta kuin märkyydestä kylmänä vuodenaikana). Nämä kolme ovat siis ne kurjenmiekkaryhmät, jolla maanalainen varastoelin on aito sipuli. Useimmilla muilla kurjenmiekoilla maanalainen varastoelin on jonkinlainen maavarsi, joita niitäkin kuitenkin voidaan myydä kukkasipulien tapaan keväällä tai syksyllä.

Hermodactyloides-alasuvun viljeltyjä lajeja
Keväällä kukkivia, puutarhoissa tavattavia kääpiökokoisia ja sipulillisia lajeja:

• Iris danfordiae, jääkurjenmiekka
• I. histrioides, lumikurjenmiekka
• I. reticulata, kevätkurjenmiekka
• I. winogradowii

Lisäksi ryhmään kuuluvat seuraavat lajit (Mathew 1981): I. bakeriana, I. histrio*, I. hyrcana, I. kolpakowskinana*, I. pamphylica*, I. vartanii* ja I. winkleri. Näistä osa on viljelyssä melko tuntemattomia ja osaa (*-merkityt) pidetään sopivaksi lähinnä kylmälavaan. Meille tuttuina listattujen, esiteltävien lajien lisäksi I. bakeriana -lajia viljellään Iso-Britanniassa ulkona puutarhassa, joten se saattaisi olla meilläkin kokeilemisen arvoinen. Tämä laji eroaa muista ryhmän lajeista lehtiensä perusteella, jotka ovat sylinterimäiset. Kukan värityksen puolesta I. bakerianasta löytyy hyvinkin erilaisia muotoja. Mathewin (1981) mukaan saatavilla oleva viljelykanta vastaa kasvupaikkavaatimuksiltaan ja elinvoimaltaan kevätkurjenmiekkaa.

Lisäksi erikseen mainittakoon, että monet alasuvun lajeista risteytyvät melko hyvin keskenään; ilmeisesti alasuvussa löytyy kuitenkin ainakin kolmea eri kromosomilukua, joten kaikki lajit eivät risteydy. Kaupallista jalostusta ei juurikaan tehdä, koska näiden kurjenmiekkojen lisäys on varsin hidasta (siemenestä kukintaan viitisen vuotta, lisäksi kasvullinen lisäys on sekin hidasta) ja markkinat pienet, mutta mahdollisuudet ovat valtavat (tutustu kanadalaisen Alan McMurtrien valokuviin). Värissä ja kukan muodossa on vielä hurjasti potentiaalia jalostukseen; joitakin McMurtrien lajikkeita (pääasiassa I. histrioides var. sophenensis x I. danfordiae) onkin jo kaupallisesti saatavilla. Nykyiset yleiset kauppalajikkeetkin ovat usein risteymiä, vaikka ne luettaisiin jonkin lajinimen alle, kuten tässäkin tehdään.

Jääkurjenmiekka on ryhmän lajeista ehkä se, joka on antanut koko porukalle eniten huonoa mainetta puutarhakasvina. Ryhmän lajeista se on ainoa kirkkaan keltakukkainen (I.winogradowii on myös keltasävyinen, mutta paljon vaaleampi) ja kukan viirit ovat surkastuneet piikkimäisiksi, joten lajia ei juuri muihin kurjenmiekkoihin sekoita. Jääkurjenmiekka kukkii heti lumen sulettua muiden tässä esiteltyjen lajien tapaan. Jääkurjenmiekan sipuleita on saatavilla hyvin ja ne ovat yleensä myös halpoja. Viljelylajikkeita lajista ei tietääkseni ole juuri kaupan.

Jääkurjenmiekka on kotoisin Turkista ja kasvaa luonnossa kivisillä rinteillä. Kasvupaikan pitäisi olla keväällä kostea, mutta kesällä hyvin kuiva. Jääkurjenmiekan sipulilla on valitettavasti voimakas taipumus jakautua useiksi pieniksi, lähes olemattomiksi tytärsipuleiksi jotka eivät kuki vuosiin. Tarinat kertovat, että tähän olisi syynä se, että puutarhakasviksi lisätty kanta olisi valikoitunut nopeasti jakautuvaan suuntaan, mutta kirjallisuudesta löytyy myös mainintoja luonnosta kerättyjen kantojen samanlaisesta käyttäytymisestä. Ainoa mahdollinen apu tähän on sipulien istuttaminen syvälle, mielellään yli 10 cm syvyyteen, jopa 15 cm syvään. Itse olen kokeillut syvään istusta valitettavan heikolla menestyksellä.

Ryhmän lajeista lumikurjenmiekka on puutarhakasvina helpoimmasta päästä. Kukinnan aikaan sen poikkileikkaukseltaan neliskanttisia lehtiä ei näy vielä juuri lainkaan, mutta myöhemmin ne kasvavat pituutta ja ovat melko leveät. Kukkien väri vaihtelee sinisen ja violetin sävyissä, mutta niiden koko on isoimmasta päästä alasuvussaan. Kukan huulen harju on yleensä keltainen. Luonnossa tämän lajin levinneisyys rajoittuu melko pienelle alueelle Turkissa, missä se kasvaa harvoissa männiköissä ja avoimilla rinteillä.

Meillä ehkä tavallisin saatavilla oleva lumikurjenmiekaksi luettava lajike on 'George', joka on lumi- ja kevätkurjenmiekan risteymä. Se on väriltään purppuranvioletti, mikä on enemmänkin kevätkurjenmiekalle tyypillinen kukan sävy. Lajista on olemassa ainakin yksi muunnos (var. sophenensis) ja vanhempi kirjallisuus listaa näitä enemmänkin. Edellä mainittua muunnosta pidetään joskus lajitason taksoninakin, mutta toisaalta jotkut eivät erota sitä edes muunnokseksi vaan lukevat sen päälajin sisäisen vaihtelun alle. Kaupan oleva toinen muunnos, var. major, on pikemminkin oikeasti lajike, ja nimen alla on liikenteessä ainakin kaksi eri kantaa. Joissain sipuliluetteloissa listataankin kyseiset kasvit lajikkeeksi 'Major'.

Alasuvun puhuttelunimen "reticulata-kurjenmiekat" on antanut kevätkurjenmiekka, I. reticulata. Lajinimi viittaa sipulin verkkomaiseen kuoreen, mikä on yksi alasukua yhdistävä tekijä. Tosin itse en ole niinkään havainnut että sipulin kuori olisi verkkomainen, enemmänkin vain kuituinen. Kevätkurjenmiekka on ulkonäöltäään hyvin vaihteleva ja kukkien väri vaihtelee lähes valkoisesta sinisen ja violetin skaalalla lähes purppuranpunaiseen. Levinneisyysalue luonnossa on melko laaja, kasvupaikat vaihtelevat avoimista metsäisiin, ja erilaisia kukan värejä ja kasvutapoja tavataan eri osissa levinneisyysaluetta. Päätuntomerkkinä lumikurjenmiekkaan verrattuna pitäisi olla lehtien pituus kukinta-aikaan; kevätkurjenmiekalla lehdet ovat pidemmät, mutta tässäkin ominaisuudessa on paljon vaihtelua ja luonnonkantojen osalta se ei liene kovin luotettava. Muunnoksia ja jopa alalajeja on nimetty aikain saatossa vaihtelevasti, mm. var. purpurea ja var. krelagei tulevat kirjallisuudessa vastaan.

Viljelyssä kevätkurjenmiekka on ryhmän lajeista tunnetuin. Lajikkeita on saatavilla kohtalaisen runsaasti, lähes valkoisesta hyvin tumman purppuranviolettiin. Tavallisin puutarhakaupassa lienee 'Harmony'. 'Cantab' on yksi vanhimpia lajikkeita, muita aika usein vastaan tulevia ovat 'Joyce', 'Purple Gem', 'Pixie' ja 'J.S. Dijt'. Mutta käytäntö näyttää menneen parempaan suuntaan siinä, että lajikkeita ei niinkään enää lueta kevätkurjenmiekoiksi vaan myydään reticulata-risteyminä. Tämä on viisasta, koska useinkaan näiden lajikkeiden sukupuusta ei ole tietoa.

Viimeisimpänä ja varmaankin vähiten tunnettuna ryhmän lajeista esitellään Iris winogradowii, jolla ei ole vielä lainkaan suomenkielistä nimeä. Lajin risteymiä lumikurjenmiekan kanssa on kuitenkin tullut peruspuutarhakauppaan viime vuosina ja siinä mielessä tuntuisi järkevältä antaa lajille - kuten koko reticulata-ryhmällekin - suomenkielinen nimi. Iris winogradowii muistuttaa lumikurjenmiekkaa, mutta sen kukat ovat vaalean esikonkeltaiset, ja kukan kirjailut ovat vihreät kuten jääkurjenmiekalla. Se ei vaadi kesällä yhtä kuivaa kuin muut ryhmän lajit, joten sillä on selvästi potentiaalia puutarhakasvina; Suomen oloissa kesäkuivuus on näiden pienten kurjenmiekkojen toiveista vaikeinta järjestää.

Lumikurjenmiekan ja Iris winogradowiin risteymälajikkeista kaupassa ylivoimaisesti yleisin on 'Katharine Hodgkin', joka on peräisin vuodelta 1958. Se on ilmaantunut yleisesti Suomen puutarhamyymälöihin 2000-luvun lopulla. Ehkäpä vuonna 1996 saadulla RHS:n Award of Garden Merit -palkinnolla oli tässä osuutta asiaan lajikkeen vilkkaan sivusipulien muodostuksen lisäksi. Kaikille näille risteymille on yhteistä vanhempien värien, sinisen ja keltaisen sävyjen ja vihreän varsin eksoottiset yhdistelmät.
Samoja vanhempia risteyttämällä on myöhemminkin saatu aikaan samaa väriskaalaa edustavia jälkeläistöjä. Puhtaana lajina Iris winogradowii saattaa olla luonnossa uhanalainen ja viljelyssä se ei koskaan ole ollut kovin tavallinen. Miksi ei, on vaikea sanoa, sillä se näyttää olevan erinomainen puutarhakasvi; toisin kuin jääkurjenmiekalla, sipulit pysyvät kukintakokoisena ja tekevät runsaasti pienempiä sivusipuleita. Yksi mahdollinen syy on se, että sipulit säilyvät kuiviltaan melkoisen huonosti, joten lajin kaupallinen potentiaali massatuotantoa ajatellen ei ole paras mahdollinen.

Keväällä kukkivien kurjenmiekkojen kasvatus puutarhassa
Keväällä kukkivat, sipulista kehittyvät kurjenmiekat ovat pääosin kotoisin vuoristoista, läpäiselviltä ja aurinkoisilta, mutta ilmastoltaan ääreviltä rinteiltä. Talvella voi olla hyvinkin kylmää, kesällä puolestaan paahteista ja kuivaa. Nämä kurjenmiekat kaipaavat puutarhassakin kukinta-aikaan aurinkoa, ja melkoisesti sitä saisi olla vielä siihenkin saakka, että lehdet kuihtuvat joskus heinäkuulla. Ne tarvitsevat keväällä runsasta kosteutta; monet lajit kukkivat luonnossa maan ollessa sulamisvesistä aivan märkä. Kesällä puolestaan tyypillisesti pitäisi olla hyvinkin kuivaa, meillä vaativimmiksi voi katsoa ne lajit, jotka ovat kesäkuivuuden suhteen ehdottomimpia, sillä kesäkuivuutta on meillä vaikeaa järjestää. Maan pitäisi kuivua lehtien lakastuessa eli sipulin lepokauden alkaessa ja maa saisi olla kuivanlaista siihen saakka, että sää syksyllä viilenee ja sipulien on aika juurtua. Iris winogradowii (ja mahdollisesti osa sen risteymälajikkeista) on tässä suhteessa poikkeuksellinen, sillä sen kasvupaikka ei saisi kuivua kokonaan lepokauden aikana.

Kasvualustaksi keväällä kukkiville sipulillisille kurjenmiekoille sopii yleisesti ottaen erittäin läpäisevä, hiekkainen maa. Kohtalainen määrä savea ei ole suuri ongelma jos paikka kuivuu hyvin. Jonkinlainen maan multavuus helpottaa ravinnetaloutta ja tasaa pH:n vaihtelua hiekkamaassa, ja on siksi hyödyksi. Esimerkiksi räystään aluset, hyvin läpäisevät, aurinkoiset rinnepaikat ja paremman puutteessa hyvin hiekkaiset kohopetit tuntuvat toimivan. Useimmat lajit menestyvät avointa puutarhaa paremmin kylmälavoissa, joiden pääetuna on se, että ne voidaan peittää siksi aikaa, kun sipulit kaipaavat kuivaa, lämmintä maata lepokaudellaan. Tässä esitellyt lajit saa kuitenkin pärjäämään ilman kylmälavaakin. Perinteisesti näitä kurjenmiekkoja pidetään kivikkokasveina, koska niiden kasvupaikkavaatimukset täyttyvät usein kivikkotarhassa aika hyvin. Kasvualustan olisi hyvä olla hieman emäksinen taikka vähintäänkin neutraali. Kastelulannoitus kukinnan alkamisesta toukokuun lopulle on oman kokemukseni mukaan näille kurjenmiekoille suureksi eduksi. Lyhyen kasvukautensa aikana kasveilla voi olla melkoista haastetta saada kerättyä kokoon seuraavan vuoden kukintaan tarvittavat resurssit. Liian runsas lannoitus tai pikemminkin liian hyvin ravinteita pidättävä maa voi kuitenkin lisätä sipuleiden liiallista jakaantumista.

Jos näiden kurjenmiekkalajien menestyminen omassa puutarhassa osoittautuu heikoksi, mahdollisia syitä on yleensä kaksi. Toinen ja tavallisin niistä on liiallinen kesäkosteus, toinen kasvupaikan viileys, sillä maan lämpötila saisi nousta aika korkealle kuivan kauden aikana. Lisäksi jos kurjenmiekat eivät niinkään kuole kuin vain lakkaavat kukkimasta, ne on syytä jakaa, ja mahdollisesti istuttaa entistä syvempään jotta sipulien jakaantuminen olisi hillitympää. Kesäkauden kuivuuden syntymistä voi edesauttaa paitsi kasvupaikan valinnalla, myös siten, että istuttaa paikalle muita, suureksi kasvavia ja loppukesällä paljon vettä vaativia kasveja.

Lisäys
Hyvin menestyessään keväällä kukkivat, sipulilliset kurjenmiekat vaativat jakamista melko usein, jopa 2-3 vuoden välein. Samaan tapaan kuin monilla muillakin sipulikasveilla, jakotarpeen merkkinä on kukinnan väheneminen lehdistön kustannuksella. Sipulit on hyvä jakaa lehtien kuihduttua tai loppukesällä ennen syksyn sateita ja istuttaa takaisin maahan saman tien.

Pieniä sivusipuleita syntyy joillakin lajikkeilla todella paljon, mutta niitä ei välttämättä ole ollenkaan helppo kasvattaa kukintakokoon. Heitän kylmän rauhallisesti usein kaikkein pienimpiä sipuleita kompostiin, koska niitä todella voi olla hämmästyttäviä määriä, eikä niiden kasvattamiseen kukintakokoon ole sopivaa paikkaa. Jos näitä aivan pieniä sipuleita haluaa käyttää lisäykseen, ne pitäisi kerätä vuosittain ja istuttaa uudelleen aivan lähelle maan pintaa, sillä emosipulien syvyydeltä ne eivät oikein jaksa työntään lehtiään maan pinnalle. Emosipulien istutussyvyys riippuu siitä, halutaanko näitä pieniä sivusipuleita syntyvän vai ei; jos halutaan, istutussyvyys on tyypillisesti n. 10 cm ja mikäli sipulien ei haluta jakaantuvan runsaasti, 15 cm tai enemmänkin. Hyvä istutusetäisyys on 10 cm:n paikkeilla, mutta jos haluaa heti näyttävän kukinnan eikä sipulien jakaminen ole kovin vastenmielistä hommaa, voi sipulit istuttaa vain noin 6-7 sentin välein.

Sipulillisia kurjenmiekkoja voi periaatteessa lastuttaa samaan tapaan kuin narsisseja (Jones & Hanks 1988), mutta sipulit ovat niin pieniä, että montaakaan lastua niistä ei varmasti saa (ehkä 4 tai 6). Sipulisuomuja on myös vain muutamia, minkä takia kaksoislastutus ei toimi lainkaan. Lisäksi kurjenmiekoilla sipulin leikkaussuunta pitää valita aika tarkasti, joten homma on ehdottomasti käsityötä. Tehokkain lisäysmenetelmä lienee luonnostaan syntyvien tytärsipulien paapominen jonkinlaisessa lastentarhassa, esimerkiksi omassa räystäänaluspetissään, kukintakuntoon. Osa lajikkeista kyllä tuottaa ihan kohtuullisessa määrin myös niin isoja tytärsipuleita, että ne kukkivat jo seuraavana keväänä, ja näitä isompia jakosipuleita voi tietenkin käsitellä emosipulien tapaan.

Itse en ole onnistunut keräämään siementä näistä kurjenmiekoista, mutta en ole luopunut toivosta.. Siemenkodat jäävät lähelle maanrajaa ja voivat helposti jäädä huomaamatta.



Kokeilemiani Hermodactyloides-kurjenmiekkoja kuvineen

tieteellinen nimi	lajike	suomalainen nimi	info	kuvat
Iris danfordiae		jääkurjenmiekka	HL 30, HF 15, F IV
Jääkurjenmiekka on ehkä tässä kuvatuista kurjenmiekkalajeista hankalin. Sen tunnistaa välittömästi paitsi kirkkaan keltaisesta väristä myös siitä, että sen kukissa on olemattoman pienet "viirit" (engl. standards), joita ei yleensä edes huomaa. Sitä on erittäin hankala saada kukkimaan puutarhassa ensimmäisen kevään jälkeen. Jääkurjanmiekka vaatii kesällä hyvin, hyvin kuivan paikan. Itselläni kesällä ruutikuiva paikkakaan ei auta, vaan seuraavana keväänä ylös nousee vain lehtiä. Jakautumista voi yrittää hillitä istuttamalla sipulit vähintään noin 10-15 cm syvyyteen. Suht halpoja sipuleita voi toisaalta ostaa joka syksy uudelleen, koska ne kukkivat kyllä ensimmäisenä keväänään varsin luotettavasti.
Iris (histrioides)	George	lumikurjen- miekka	HL 30, HF 15, F IV
Tämä lumikurjenmiekan lajike on risteymä kevätkurjenmiekan kanssa ja varsin silmäänpistävän värinen. Hoidon ja kasvatuksen osalta se muistuttaa lähinnä kevätkurjenmiekkaa, kirjallisuudessa lumikurjenmiekka mainitaan jopa kevätkurjenmiekkaa helpommaksi kasvatiksi. Itselläni tämä lajike on kyllä menestynyt heikonlaisesti, kevätkurjenmiekka Harmonya selvästi heikommin, mutta kuumat kesät 2010 ja 2011 ovat olleet Georgelle ilmeisen edullisia.
Iris histrioides	Major	lumikurjen- miekka	HF 15, F IV
Parin vuoden kokemuksen perusteella ei ollut ainakaan mahdottoman hankala kasvatti. Sen enempää en ehtinyt viisastua ennenkuin kasvi joutui hävityksen uhriksi. Ainakin tällä muodolla tai lajikkeella lehdet ovat kukinnan aikana kukkaa matalammat.
Iris (reticulata)	Halkis	kevätkurjen- miekka	HL 30, HF 10, F IV
Väriyhdistelmältään aika radikaali, siron orkideamainen ja melko pienikukkainen lajike. Heitti lusikan nurkkaan märän kesän 2012 jälkeen, joten kasvupaikka ei tainnut kuitenkaan olla riittävän hyvin kuivuva.
Iris (reticulata)	Harmony	kevätkurjen- miekka	HL 30, HF 15, F IV
Tavallisimmin saatavilla oleva kevätkurjenmiekan lajike ja tässä esitellyistä kurjenmiekoista mielestäni useimmin saatavilla, helppo kasvatettava. Ollut puutarhassani pitkäikäinen, lähes kymmenen vuoden ikäinen kasvusto oli vielä melko eloisa keväällä 2015.
Iris (reticulata)	Natasha	kevätkurjen- miekka	HL 30, HF 10, F IV
Lyhytikäiseksi jäänyt tuttavuus, en osaa sanoa oliko kasvupaikka epäsopiva vai lajike hyvin vaativa.
Iris winogradowii			F IV
Tätä Reticulata-kurjenmiekkaa olen himoinnut pitkään ja yrittänyt hankkiakin useamman kerran. Aivan ensimmäisiä hankittuja sipuleita istutin syksyllä 2011. Seuraavana keväänä niistä ei näkynyt mitään elonmerkkiä. Vuotta myöhemmin en tullut edes katsoneeksi näkyykö paikassa mitään. Keväällä 2014 hämmästyksekseni ja riemukseni ilmaantui paikalle yksi selvästi oikeaa taksonia edustava kukka. Hidas lähtijä siis lienee kyseessä, mahdollisesti harrastaa samanlaista viivästynyttä lähtöä kuin mm. kevätlumipisara ja toisinaan jotkut pikarililjat. Nämä sipulit olivatkin muistiinpanojen mukaan melko kuivahtaneen oloisia saapuessaan. Mutta nyt lienee toivoa, että jostakin myöhemmistäkin istutuksista pullahtaa vielä elämää pintaan (ikävä päivitys keväällä 2016 - koko istutusalue ja tietenkin kasvit myös, menetettiin remontissa). Katherine Hodgkin-lajikkeen ja sen sisarusten keltaiset sävyt ovat siis lähtöisin tältä lajilta.
Iris winogradowii x I. histrioides	Frank Elder		HF 15, HL 30, F IV
Kolmesta sisarlajikkeesta vaalein ja siroin, näyttäisi olevan myös kukinnaltaan myöhäisin. Muuten vaalean kukan huulessa on sisarlajikkeista poiketen keltaisen sijasta oranssiin taittuva, selkeäreunainen kuvio. Tykkään tästä kovasti! Niinpä tietenkään ei ole yllätys, että Frank ei tykkää minusta. Toisena keväänä kävi ilmi, että kasvi oli lähes kokonaan hävinnyt kahdesta paikasta johon sitä oli istutettu. Tarkoitus olisi hankkia muutama uusi sipuli ja kokeilla vielä toisenlaisia kasvupaikkoja. Kesä 2012 oli kaiken kaikkiaan melko kurja kesäkuivaa vaativille sipulikasveille, mutta keväällä 2013 kukki muutama jo menetetyksi kuvittelemani Frank Elder. Elikkä saattaa olla, että tämä lajike ei kaipaa tai siedä yhtä kovaa maan kuivumista kesällä kuin kevätkurjenmiekat yleensä, piirre joka tässä sisarusparvessa lienee peräisin I.winogradowiilta.
Iris winogradowii x I. histrioides	Katharine Hodgkin		HF 15, HL 30, F IV
Erikoisen näköinen, aikainen ja isokukkainen kurjenmiekkalajike, jonka väritys on vaalean sinisuoninen, keltaisen ja valkoisen kirjava. Huulen keltaisesta keskikuviosta leviää keltaista väriä lähes koko huuleen, joka siis on vaalean sinivihertävän ja keltaisen kirjava. Yksittäisen kukan koko jäi istutuksen jälkeisenä keväänä aika pieneksi, mutta myöhempinä vuosina kukat ovat olleet selvästi isommat kuin esimerkiksi I. reticulata 'Harmony'lla (oheisista kuvista vasemmanpuoleinen on istutuksen jälkeiseltä vuodelta, oikeanpuoleinen pari vuotta myöhemmin otettu). Toinen myöhemmin istutettu erä käyttäytyi ihan samalla tavalla; etenkin kukan päälle nousevien "viirien" (engl. standard) näyttävyys lisääntyi kasvien asetuttua paikalleen. Lajikkeesta on markkinoilla myös ilmeisesti joko spontaanina mutaationa syntynyt tai virustartunnan tuottama muoto, jossa kukan viirien sininen kirjailu on tavallista tummempi. Minusta kuitenkin tämä perusmuoto on paljon viehättävämpi. On pärjännyt muita kurjenmiekkojani paremmin märkinäkin kesinä, tosin kasvupaikka varmasti ratkaisee paljon, mutta on selvästi erittäin elinvoimainen ja meikäläiseen ilmastoon hyvin sopeutuva lajike. Tämä on ainakin meillä myös tunnetuin ja parhaiten saatavilla oleva I. winogradowii x I. histrioides -risteymä. Tästä lajikkeesta kannattaa aloittaa kevätkurjenmiekkoihin tutustuminen omassa puutarhassa.
Iris winogradowii x I. histrioides	Sheila Ann Germaney		HF 15, HL 30, F IV
Muistuttaa paljon sisarlajikettaan Katharine Hodgkinia, mutta pyöreäreunaisen kehälehden keltainen väri rajoittuu kapeaksi raidaksi. Yleisvaikutelma on kaiken kaikkiaan sinisempi ja perinteisemmän kurjenmiekkamainen kuin Katharine Hodgkinilla. Menestynyt toistaiseksi selvästi Frank Elderiä paremmin, mutta ei jakaannu aivan yhtä hyvin kuin Katharine Hodgkin (2016: menetetty remontissa). Lienee näistä kolmesta lajikkeesta se, jonka kasvupaikkavaatimukset ovat lähinnä tyypillistä kevätkurjenmiekkaa.

Edellinen:	Seuraava:
Lumikellot ja -pisarat	Liljat

Tämän sivun kirjoittamisessa käytettyjä lähteitä:
Bowles, E. A. 1972 (reprint from 1914). My garden in spring. Redwood Press Ltd, Trowsbridge, Wiltshire.
Bryan, John E. 2002. Bulbs (revised edition). Timber Press, Portland, Oregon.
Grey-Wilson, C. & Mathew, B. 1981. Bulbs. The bulbous plants of Europe and their allies. William Collins Sons & Co Ltd, Glasgow. 285 p.
Jones, S.K. and Hanks, G.R., 1988. Bulking up bulbous Iris. The Plantsman 4/1988, p.247-251.
Mathew, B. 1989. The Iris. B T Batsford, London.