Tällä sivulla kerrotaan lumikelloista ja lumipisaroista
(Galanthus, Leucojum). Kun viet hiiren tämän näköisen lisätietolaatikko
tekstin päälle, ilmaantuu kursorisi alapuolelle näkyviin lisätietolaatikko. Jos laatikkoa ei ilmaannu, pääset lukemaan lisätietotekstin klikkaamalla.

Yleistä
Lumikellojen tunnistuksesta
Yleisimmin viljeltävät lajit lajikkeineen
Risteymälajikkeet
Kasvatus
Lisäys
Hankinta ja istutus
Suojelu
Lajeja ja lajikkeita


Muut sipuli- ja mukulakasvisivut

Myrkkyliljat (Colchicum) Sahramit (krookukset, Crocus) Lumikellot ja -pisarat (Galanthus) Reticulata- kurjenmiekat (Iris) Liljat (Lilium) Narsissit (Narcissus) Sinililjat ja kevättähdet (Scilla) Tulppaanit (Tulipa)

Muut lajit A-E Muut lajit F-L Muut lajit M-Z Keväällä istutettavat Mitä sipuli- ja mukulakasvit ovat? Valinta ja istutus Sipulien hankintakoko Sipulikuvat A-D Sipulikuvat E-Z

Lumikellot, Galanthus, ja lumipisarat, Leucojum

Lumikellot (Galanthus) ovat melko pieni, suhteellisen selvärajainen, noin 20-lajinen suku. Lumikellojen kasvatusta on harrastettu jo pitkään, mutta viimeisen parinkymmenen vuoden aikana kiinnostus niihin on kasvanut kovasti, ja jopa sana "galantomania" tulee toisinaan vastaan.

Lumikellojen viljelyhistoria ja harrastus sijoittui alunperin lähes yksinomaan Iso-Britanniaan ja Irlantiin. Viljelylajikkeita tunnetaan yli viisisataa (2010), ja luonnonvaraisia alalajeja ja luonnossa esiintyviä risteymiä, alalajeja ja muunnoksia on kourallinen. Meillä viljeltävät lajit ja lajikkeet kukkivat yleensä aikaisin keväällä, mutta syksyllä kukkivia lajejakin on. Englantilaisten rakkaus lumikelloja kohtaan on helppo ymmärtää, sillä Brittein saarilla erilaiset lumikellot voivat kukkia lokakuulta läpi talven aina maaliskuun alkuun saakka, jolloin muut alkukevään kukkijat ovatkin jo vauhdissa. Meillä monina vuosina käy niin, että lumikellojen paljastuessa nuppuisina lumen sulaessa niillä ei ole juuri lainkaan etumatkaa muihin, värikkäämpiin alkukevään kukkijoihin, kuten kevätkurjenmiekkaan ja moniin sahrameihin. Leutoina ja vähälumisina talvina lumikellot voivat lämpimällä paikalla meilläkin kyllä kukkia jo hyvinkin aikaisin, käytännöllisesti katsoen keskellä talvea.

Lumikellot kuuluvat amarylliskasvien heimoon (Amaryllidaceae) yhdessä mm. narsissien, amaryllisten, kriinumien, ritarinkukkien ja lumipisaroiden kanssa. Juuri lumipisarat (Leucojum) ovat lumikellojen lähimpiä sukulaisia, ja lumipisarat on luettu lumikellojen kanssa samaan sukuun aina Linnén aikaan saakka. Galanthus-suvun lajeilla on kukissaan kaksi erilaista kehää kehälehtiä; sisemmät ovat ulompia lyhyempiä. Sisemmissä kehälehdissä on lisäksi tyypillisesti vihreä kirjailu, ulommissa taas ei. Leucojum-suvulla puolestaan kaikki kuusi kehälehteä ovat keskenään saman mittaiset ja vihreällä kirjaillut. Molemmissa suvuissa kukkien kirjailujen väri voi olla joskus myös keltainen.

Lumikelloja on viljelty luultavasti vähintään nelisensataa vuotta, ja ainakin puistolumikelloa (Galanthus nivalis) mahdollisesti paljon pidempäänkin. Euroopassa kasvaa luonnonvaraisena muutama laji, tavallisimpana niistä puistolumikello. Sen alkuperäisestä levinneisyysalueesta ei ole tarkkaa tietoa, mutta se lienee levinnyt Pohjois-Eurooppaan etelämpää ihmisen mukana. Lumikellojen, kuten monien muidenkin sipulikasvisukujen, lajirunsaimmat alueet löytyvät Turkista ja Krimin niemimaalta.

Lumipisaroita (Leucojum) on tämän hetken käsityksen mukaan vain kaksi lajia, meilläkin viljeltävät kevät- ja kesälumipisara (Leucojum vernum ja L. aestivum). Nämä on aiemmin tunnettu suomenkielisillä nimillä kevät- ja suvikello. Leucojum- suvussa aiemmin olleet vajaat kymmenen hennompaa lajia, joista osa on syksyllä kukkivia, luetaan nykyään sukuun Acis (Lledo et al. 2004). Molemmat lumipisarat Hieman hämäävästi lumikellojen englanninkielinen nimi on "snowdrop" eli lumipisara, meikäläinen lumipisara puolestaan on englanniksi "snowflake" eli lumihiutale ovat Euroopassa luonnonvaraisia mm. Ranskassa, Saksassa ja Itävallassa kosteissa painanteissa, metsissä ja niityillä. Lajeja on siis vain kaksi, kummastakin lajista on kuitenkin muutama luonnonmuoto ja viljelylajikkeitakin on sentään jokunen. Lumipisaroiden taksonimäärä jää silti hyvin pieneksi lumikelloihin verrattuna.

Lumikellojen tunnistus
Lumikelloja tunnetaan noin 20 lajia. Lajien kukat ja muu rakenne ovat varsin saman kaltaiset, ja tärkein lajiryhmätuntomerkki löytyykin lumikelloilla varsin yllättäen niiden lehdistä. Lumikellon kukkivassa sipulissa on lähes aina kaksi lehteä. Lajit voidaan jakaa kolmeen ryhmään sen mukaan, millaisessa asennossa toisiinsa nähden nämä kaksi lehteä työntyvät sipulista. Lehtien keskinäisessä asettumisessa on kolme vaihtoehtoa. Suomeksi nämä tarkoittavat suunnilleen seuraavaa:

• Applanate (yksinkertaisemmin kirjallisuudessa joskus myös "flat", litteä): vastakkainen, litistynyt. Kaksi lehteä ovat kasvokkain ja niiden reunat eivät ole rullalla eivätkä toistensa päällä. Lehdet ovat asettuneet samaan tapaan kuin esimerkiksi männyn neulasparin neulaset.
• Explicative (yksinkertaisemmin joskus "plicate", suomeksi suunnilleen "poimuinen"): rullautunut, kahden vastakkaisen lehden ulkoreunat ovat rullautuneet tai taittuneet sisäänpäin, lehden alapintaa kohden.
• Supervolute (yksinkertaisemmin "convolute", kierteinen): sisäkkäinen, kaksi lehteä ovat osittain sisäkkäin samaan tapaan kuin esimerkiksi purjosipulin lehdet. Ulomman lehden reunat kiertyvät sisemmän lehden ympärille.

Lisäksi lajituntomerkkinä esimerkiksi lehden reunat voivat olla suorat tai aaltoilevat, ja lehden kärki voi olla pyöreä tai terävä. Lehtien väri voi olla lehden pintavahan määrän vaihtelun määräämänä eri sävynen kirkkaan vihreästä aina harmahtavan vihreään saakka. Lehtien väriä tuntomerkkinä käytettäessä se pitäisi tarkistaa jo lehtien ollessa nuoria, sillä väri voi muuttua kukinnan jälkeen.

Lumikellon kukkavarsi, joita on valtaosalla lajeja yksi per sipuli, muutamilla kaksi, nousee aina lehtien välistä. Kukkia on tyypillisesti yksi per kukkavarsi, harvemmin kaksi. Kukka riippuu hoikan kukkaperän varassa. Kukat ovat usein tuoksuvia, mitä ei välttämättä huomaa jos kukkia ei poimi maljakkoon ja tuo sisälle lämpimään. Itse lumikellon kukka on yleensä kaksivärinen, joko valkovihreä tai harvemmin valkokeltainen. Ulommat kolme kehälehteä ovat yleensä sisempiä noin kaksi kertaa pidemmät, usein lusikkamaiset. Ulommissa kehälehdissä ei yleensä ole kirjailuja, vaan ne ovat valkoiset, mutta joillakin lajikkeilla myös ulommissa kehälehdissä on kirjailuja. Ulommat kehälehdet avautuvat ja sulkeutuvat sään mukaan.

Sisemmät kolme kehälehteä ovat ulompia lyhyemmät ja joko suorat tai aivan vähän kärjestään uloskääntyneet. Useimmilla lajeilla sisemmät kehälehdet ovat kärjestään hieman lovipäiset. Useimmiten sisemmissä kehälehdissä on vihreitä kirjailuja sekä niiden ulko- että sisäpinnalla. Nämä kirjailut ovat erittäin tärkeitä laji- ja lajiketuntomerkkejä. Useimmilla lajeilla on vihreä, enemmän tai vähemmän v-kirjaimen tai puolikaaren muotoinen vihreä kuvio sisempien kehälehtien kärkiloven (sinus) ympärillä. Lisäksi joillakin lajeilla on vihreä kuvio myös sisemmän kehälehden tyvellä. Harvoin nämä kaksi kuviota kohtaavat toisensa kehälehden keskellä tai vihreä kuvio voi peittää lähes koko kehälehden.

Lumikellojen kukissa on kuusi hedettä ja yksiluottinen emi. Sikiäin on kehänalainen, eli alaspäin riippuvassa kukassa se näkyy vihreänä pallerona kukan yläpuolella. Kukan lakastuttua kehittyvissä siemenissä on elaiosomi eli eräänlainen ravintolisäke, joka kiinnostaa muurahaisia, ja niinpä ne levittävät lumikellojen siemeniä.

Lumikellolajit
Lumikellot ovat kasvisukuna suosittuja ja niinpä lähes kaikkia lajeja on ainakin yritetty viljellä. Meillä ja maailmalla tunnetuimpia ja lajikerikkaimpia Galanthus-lajeja ovat:

G. elwesii, tähtilumikello
G. gracilis
G. ikariae
G. nivalis, puistolumikello
G. plicatus, kriminlumikello
G. woronowii (turkinlumikello)


Edellä mainituista lajeista G. graciliksella ja puistolumikellolla (G. nivalis) on vastakkainen, litteä lehtiasento. Vain kriminlumikellolla (G. plicatus) on rullautuneet lehdet, ja muut listatut lajit eli tähtilumikello (G. elwesii), G. ikariae, ja G. woronowii kuuluvat lehtiasennoltaan sisäkkäisiin lajeihin. Meillä viljeltävät lumikellot kukkivat jokseenkin heti lumen sulettua, ellei kukinta ole jo alkanut aiemmin pälvissä ja seinänvierissä. En tiedä onko kukaan kokeillut meillä yllämainittujen lajien sellaisia kantoja, jotka etelämpänä kukkivat syksyllä tai alkutalvesta, mutta epäilen, että nekin kukkisivat meillä vasta keväällä, mikäli talvisää olisi jokseenkin tavanomainen.

Lumikellosta on lajeihin luettavien lajikkeiden lisäksi olemassa mittava joukko risteymälajikkeita, jotka voidaan ryhmitellä yksinkertaiskukkaisiin ja kerrannaiskukkaisiin, sekä ryhmien sisällä vielä erotella alaryhmiin kukan kirjailujen ja lehtiasennon mukaan. Ottaen huomioon miten paljon lumikellolajikkeita on, niiden nimistössä ja kaupan olevassa tavarassa on hämmästyttävän vähän sekaannuksia. Osasyynä lienee, että lumikellojen suurimittaista kaupallista tuotantoa ei juuri ole olemassa. Lajien osalta nimistöongelmia ja kauppatavaran virheellistä nimeämistä tuntuu tulevan vastaan jopa enemmän kuin lajikkeiden kohdalla.

Lumikelloista meillä ehkä toiseksi yleisin puistolumikellon jälkeen on suurikokoinen tähtilumikello, G. elwesii. Tähtilumikello on aika isokukkainen ja sen lehtiasento on sisäkkäinen. Laji on kukan vihreiltä kirjailuiltaan melkoisen vaihteleva, mutta yleensä kirjailu peittää ison osan sisemmän kehälehden ulkopinnasta. Tähtilumikello kasvaa luonnossa sekä havu- että lehtimetsien aluskasvina, heinikossa ja kivikoissakin, kunhan kohdalle osuu multavaa maata ja sopivan syvä multatasku. Se viihtyy muiden lumikellojen tapaan viileissä paikoissa, kuten pohjoisrinteillä ja lumenviipymäpaikoilla, ja sipulit ovat yleensä melkoisen syvällä maassa. Tähtilumikelloa on kerätty myyntiin Turkissa luonnosta vuosikymmenien ajan, mutta onneksi keräilyä on viime vuosituhannen lopulla rajoitettu. Tämä laji on sekä luonnossa että viljelyssä melkoisen vaihteleva ja aika helppo puutarhakasvi. Lumikelloksi se sietää varsin hyvin käsittelyä ja kuljetusta, mutta tämä ei vielä tarkoita, että se sietäisi niitä hyvin.

Tähtilumikellosta erotetaan kaksi muunnosta G. elwesii var. elwesii eli päälaji on sisäkehälehdiltään vihreäkuvioinen siten, että niissä erottuu tyvellä yksi ja kärjessä toinen vihreä kuvio, tai yksi x-kirjaimen mallinen kuvio peittää yli puolet koko kehälehdestä.

Var. monostichus -muunnoksella on sisäkehälehdissään vain yksi vihreä kuvio, joka ei yleensä peitä edes puolta koko kehälehdestä. . Koska tähtilumikelloa on kerätty luonnosta pitkään ja kaupiteltu ympäri maailmaa, ei liene ihme, että viljelyssä olevat kasvit ovat hyvin vaihtelevia koon, kukan muodon ja kukan kuvioinnin suhteen. Myös sellaisia lajikkeita ja kantoja, jotka kukkivat Iso-Britanniassa syksyllä, on aika monta. Sisempien kehälehtien lisäksi tähtilumikellojen ulommissa kehälehdissä on melko usein vihreitä kirjailuja, mutta ne eivät näyttäydy luotettavasti vuodesta ja kloonin yksilöstä toiseen. Tähtilumikellon lajikkeita Kaikkiaan tähtilumikellon lajikkeita on lähemmäs sata. Lajikkeista var. monostichuksen alle kuuluvat esimerkiksi ulkokehälehdiltään vihertävä 'Comet', joka on yksi tavallisimmista lajikkeista, ja aikainen ja suurikokoinen, mutta mittasuhteiltaan viehättävä 'Mrs McNamara'.

Osa lajikkeista luetaan muutaman lajikeryhmän alle, osan ei katsota kuuluvan lajikeryhmiin. Var. monostichukseen kuuluvan Hiemalis-ryhmän melko pienikokoiset, aikaiset lajikkeet kukkivat Iso-Britanniassa usein jo ennen joulua. Var. elwesiihin luettavan Edward Whittall-ryhmän lajikkeilla ulompien kehälehtien tyven kirjailu on jakaantunut kahdeksi vihreäksi laikuksi. meillä ei juuri ole saatavilla.

G. gracilis on toistaiseksi (2010) vailla virallista suomalaista nimeä. Tieteellisestä nimestä johdettu hentolumikello voisi sopia nimeksi hyvin, sillä laji on tosiaan melkoisen pieni ja siro. Sillä on litteät ja vastakkaiset, kapeat, useimmiten tunnusomaisesti kiertyneet lehdet, joista ainakin isomman mättään tunnistaa melko helposti jopa kukinnan jälkeenkin. Kukkien kuviointi on hyvin vaihteleva samaan tapaan kuin tähtilumikellolla, joten kiertyneet ja puistolumikellon tapaan asennoltaan vastakkaiset lehdet ovat lajin paras tuntomerkki. Luonnossa Galanthus gracilis on pääasiassa sekametsien aluskasvi, joka viihtyy kuitenkin myös monenlaisilla muilla, yleensä kosteapohjaisilla tai pohjoiseen antavilla, syvämultaisilla kasvupaikoilla. Puutarhoissa tämän varsin harvinaisen kasvatin tiedetään kylväytyvän jonkin verran itsestään, mutta kovin elinvoimainen puutarhakasvi se ei ilmeisesti ole. Lajikkeita G. graciliksesta on viljelyssä jokunen lajike, mutta niitä on harvemmin saatavilla; tavallisimpana lajikkeena on mainittu 'Highdown'. Se on elinvoimainen ja aika lailla peruslajin näköinen. Todennäköisesti kyseessä ei ole kasvullisesti lisätty klooni, vaan kanta, joka tuottaa siemenestä melko tasaisen samannäköistä jälkeläistöä.on vain muutama.

Myös G. ikariae on vailla suomenkielistä nimeä (2010). Se on saanut tieteellisen nimensä aivan 1800-luvun lopulla ja otettu viljelyyn jokseenkin saman tien. Se ei koskaan kuitenkaan ole ollut viljelyssä kovin yleinen, ja sen nimen alla on usein myyty myös G. woronowii -lajia. G. ikariae on lehtiasennoltaan sisäkkäinen tähtilumikellon tapaan. Lehdet ovat tumman vihreät, noin parin sentin levyiset, ja kukan sisäkehälehden vihreä kuvio ulottuu vähintään puoliväliin kehälehteä. Kukat ovat puistolumikelloa isommat. G. woronowii on muuten varsin saman näköinen, mutta sillä on kirkkaamman vihreät lehdet ja kukan sisäkehälehtien kuvio on pienempi ja jää selvästi alle kehälehden puolivälin. Kukat ovat kooltaan G. ikariaen ja puistolumikellon väliltä. Näistä kahdesta lajista tunnetaan vain muutama lajike.

Jo edellä muutamaan kertaan mainittu G. woronowii on aika tavalla G. ikariaen kaltainen laji, josta käytetään ainakin joskus suomenkielistä, mielestäni vähemmän osuvaa nimeä turkinlumikello Turkinlumikello- nimeä käyttää ainakin Suuri Pohjolan Kasvio (Mossberg ja Stenberg 2003, suomenkielinen laitos 2005), mutta nimeä ei löydy vielä Viljelykasvien nimistön v. 2004 painoksesta.

Toivottavasti suomenkieliseksi nimeksi ei vakiinnu turkinlumikello vaan jokin muu, sillä Turkilla on mielleyhtymiä moniin muihinkin lumikelloihin, esimerkiksi tähtilumikelloon, ja G. woronowiita ei tuoda puutarhakauppaan pääasiallisesti Turkista, vaan Georgiasta (ent. Gruusia). Turkissa kasvaa luonnonvaraisena lumikelloja pilvin pimein, sillä noin puolet kaikista lumikellolajeista tavataan jostain päin Turkkia luonnonvaraisena (Bryan 2002).. G. woronowiin asemasta itsenäisenä lajina on oltu erimielisiä, sillä se on katsottu kuuluvaksi ryhmään aika samankaltaisia lajeja. G. ikariaen ja G. woronowiin lisäksi suurisipulinen G. platyphyllus on myöskin näiden tapaan leveälehtinen sekä lehtiasennoltaan sisäkkäinen, ja kukissa kaikilla on sisäkehälehden kärjessä vihreä kuvio. G. platyphyllus on erityisen hankala lisättävä ja ei aivan helpoin kasvatettavakaan, ja viljelyssä aika harvinainen, mutta sitä voi käydä ihailemassa esimerkiksi Tarton ja Tallinnan kasvitieteellisissä puutarhoissa. Lisäksi edellisten näköisistä lajeista G. lagodechianusta on viljelty muutamia kymmeniä vuosia, joskin hyvin vähäisessä määrin, Iso-Britanniassa. Siellä sitä pidetään hyvin kestävänä lajina. Se näyttää menestyvän myös hyvin Tallinnan kasvitieteellisessä puutarhassa, vaikka Paivel (1974) ei sitä mainitsekaan. Aiemmin näitä kaikkia leveälehtisiä, lehtiasennoltaan sisäkkäisiä lajeja on pidetty lähisukulaisina, mutta fylogeneettinen analyysi (Lledo et al. 2004) viittaisi siihen, että tämä joukko ei ole järin yhtenäinen. Yhtenäisyys on kuitenkin suhteellista, sillä koko lumikellojen suku näyttää muodostavan fylogeneettisesti erittäin tiiviin ja selkeän joukon.

G. woronowii on kotoisin kylmemmiltä alueilta kuin G. ikariae ja on siksi todennäköisesti talvenkestävämpi. Luonnossa se kasvaa monenlaisilla paikoilla, mm. sekametsien pohjakasvillisuutena ja kivikkorinteillä, mutta pääasiassa kalkkipitoisilla mailla ja kosteilla paikoilla. Sitä on viljelty, alunperin toisen nimen alla, vähintään hieman toistasataa vuotta. Meilläkin se on viljelyssä todennäköisesti helpompi kasvatti kuin G. ikariae Luonnossa G. ikariae viihtyy lumikelloille tyypillisesti viileissä, varjoisissa ja kosteissa paikoissa, usein metsän pohjalla jokien varsilla, mielellään humus- ja kalkkipitoisessa maassa. Kasvupaikat sijaitsevat Aegeianmeren saaristossa, missä se ei koe kovin kovia pakkasia. Kirjallisuudessa mainitaan, että se tekee viljelyssä varsin hyvin siementä, mutta saattaa olla talvenkestävyydeltään heikohko laji - jopa Iso-Britanniassa. . Myös meillä Suomessa viime vuosina G. ikariae- nimellä on myyty useammin G. woronowiita. Tätä lajia kerätään luonnosta (pääasiassa Georgiasta) rajoitetusti myyntiin, mistä syystä se lienee kaupassa runsaslukuisempi kuin G. ikariae.

Galanthus nivalis, puistolumikello, on lumikelloista tavallisimmin viljelty niin Suomessa kuin varmaankin suuressa osassa muutakin maailmaa. Perustuntomerkkinä puistolumikellolla on vastakkainen, litteä lehtiasento ja yksi vihreä, yleensä u-tai v-mallinen kuvio kunkin sisemmän kehälehden kärkiosassa. Kukan kuviointi voi olla kellanvihreä tai keltainenkin heti kasvin maasta tai lumen alta esiin tulon jälkeen ja tummentua vihreäksi muutaman päivän kuluessa. Lehdet ovat harmahtavan vihreät ja melko kapeat, yleensä korkeitaan sentin levyiset. Luonnossa se esiintyy pääasiassa metsänpohjakasvina lehtipuiden alla kosteissa paikoissa, kuten vesistöjen varsilla. Puistolumikellon lähin sukulaislaji on G. reginae-olgae, josta on olemassa sekä syksyllä että keväällä kukkivat alalajit. Tämän lajin ja etenkin sen syksyllä kukkivan alalajin, jota on joskus kaupan Suomessakin, talvenkestävyys on meillä huono.

Puistolumikello lisääntyy sekä siemenestä että tytärsipuleista. Laji on luonnossa ja luonnollisissa oloissa siemenestä levitessään melkoisen vaihteleva. Erilaisia muunnoksia ja muotoja ja niistä nimettyjä lajikkeita on vuosikymmenten kuluessa löydetty hämmästyttävä määrä, ja saman kaltaisia "erikoisia kasveja" voi löytyä yhä uudelleen ja uudelleen eri populaatioista eri puolilta maailmaa. Näille muoto- ja muunnostyypeille on annettu ryhmänimet, jotta saman näköisiä uusia "erikoisia" lumikelloja ei olisi kaupan loputtomasti uusilla lajikenimillä.

Niinpä kaikki muodot, joilla kukan sisäkehälehdet ovat samanlaiset kuin ulommat kehälehdet, kuuluvat Poculiformis-ryhmäänPoculiformis-ryhmään kuuluvia kantoja on löydetty lumikelloharrastuksen alkuvuosilta lähtien, ja muunnos näyttää olevan kohtuullisen yleinen isoissa populaatioissa. Kukan muodon muutos periytyy osalle siemenjälkeläisiä ja tällaisia kukkamuotoja on löydetty myös Keski-Euroopan luonnonvaraisista puistolumikellopopulaatioista.

Kukan muoto vaihtelee usein saman kloonin yksilöiden ja vuosien välillä jonkun verran ja kukat eivät aina ole muodoltaan säännöllisiä. Nimettyjä Poculiformis-lajikkeita on kourallinen, ja tavallisimmin niistä on saatavilla 'Sandhill Gate'. . Samoin puistolumikellot, joiden sikiän ja sisäkehälehtien kuvioinnit ovat pysyvästi keltaiset vihreän sijaan, kuuluvat Sandersii-ryhmäänSandersii- ryhmän lumikelloja on tunnettu 1800-luvulta alkaen ja ne näyttävät olevan peräisin pääosin Northumberlandin alueen villiintyneistä puistolumikellokannoista.

Sandersii- ryhmää edustavat esim. vanha 'Flavescens' sekä uudemmat 'Norfolk Blonde' ja 'Ray Cobb'. . Oman pienen, selkeän joukkonsa puistolumikellojen joukossa muodostaa Scharlockii-ryhmäNäillä kasveilla kukan suojuslehti on aika suuri, noin 5 cm pitkä ja lehtimäinen, ja jakautunut kahteen samanlaiseen kapeaan "lehteen". Äkkiseltään ne näyttävät pitkiltä korvilta kukan päällä. Lisäksi ulkokehälehdissä on hieman vihreää väritystä.

Nämä lumikellot ovat alunperin ilmeisesti kotoisin Saksasta, mistä tällaisia kasveja löydettiin 1800-luvun loppupuoliskolla. Erikoiset "korvat" periytyvät siementaimille ja nykyään tämän tyyppisiä kasveja on useita eri kantoja. .


Puistolumikellon lajikkeista meillä kaupan on tavallisimmin 'Flore Pleno' 'Flore Pleno' lienee kaikkiaankin vanhin tunnettu lumikellolajike. Vaikka ei tiedetä mistä lajike on peräisin, on se tunnettu ainakin jo aivan 1700-luvun alussa.

Nykytiedon valossa se on jokseenkin kaikkien muiden kerrannaisten puistolumikellojen, joita on parikymmentä lajiketta, sekä kerrannaisten risteymälumikellojen, joita on niitäkin useita kymmeniä, esi-isä. Se tuottaa nimittäin aika usein siitepölyä, vaikkei tuotakaan itse siemeniä. , vanha kerrannainen lajike. Se on erittäin elinvoimainen ja helppo puutarhakasvi, jokseenkin yhtä helppo kun tavallinen puistolumikello, joskus tuntuu että tämä siemeniä tuottamaton lajike on jopa perusmuotoakin elinvoimaisempi. G. nivalis 'Flore Plenon' kukissa on kolmesta viiteen ulompaa kehälehteä ja vaihteleva, mutta runsas määrä sisempiä kehälehtiä, joissa on puistolumikellolle tyypillinen vihreä u- tai v-kuvio sinuksen ympärillä. Kukkien muoto vaihtelee vuodesta ja yksilöstä toiseen. G. nivalis 'Lady Elphinstone' on hyvin 'Flore Plenon' kaltainen lajike, mutta sen sisäkehälehtien kuviointi on yleensä keltainen. Kuviointi saattaa joinakin vuosina, erityisesti häiriöiden jälkeen tai tietyillä kasvupaikoilla, olla enemmän tai vähemmän vihertäväkin. Kolmas melko tavallinen lajike on ulkokehälehdiltään vihreäkuvioinen 'Viridapice' Puistolumikello 'Viridapice' on tavallisin ja tunnetuin niistä noin kahdestakymmenestä puistolumikellon lajikkeesta, joilla on vihreää väritystä sisempien kehälehtien lisäksi myös kolmessa uloimmassa kehälehdessä. Sen kukan suojuslehdet ovat usein jäykät ja suuret, näyttäen hieman oikealta lehdeltä eikä niinkään hennolta kalvomaiselta suojuslehdeltä. Sekä ulommissa että sisemmissä kehälehdissä on kärjessä suuri vihreä läikkä.

'Viridapice' lienee useimmista muista lumikellolajikkeista poiketen kotoisin Hollannista ja se on ainakin noin 100 vuotta vanha..

Kriminlumikello, G. plicatus, on nimetty vasta 1800-luvun alkupuolella, vaikka siitä on merkintöjä viljelyskasvina jo huomattavasti aikaisemmin (Clusius mainitsee kasvin jo 1500-luvun lopulla ja mahdollisesti kriminlumikelloa on viljelty Iso-Britanniassa jo seuraavalla vuosisadalla). Laji on helppo tunnistaa erikoisesta lehtiasennostaan, josta sen tieteellinen lajinimikin on johdettu. Luonnosta tunnetaan kaksi alalajia, jotka erotetaan toisistaan kukan sisempien kehälehtien kirjailujen perusteella. Puistolumikellon tapaan kriminlumikello kasvaa luonnossa, esimerkiksi Krimin niemimaalla, lehtimetsien aluskasvillisuutena kosteissa paikoissa, mutta toisinaan myös havupuiden seurassa. Sen kukat ovat puistolumikelloon verrattuna hämmentävän suuret.

Viljelyssä kriminlumikelloa pidetään melko helppona lajina ja se leviää siemenestäkin hyvin. Se risteytyy ahkerasti muiden lumikellojen, esimerkiksi puisto- ja tähtilumikellojen kanssa. Joskus onkin vaikea sanoa, kuuluisiko jokin lajike kriminlumikellon lajikkeeksi vai olisiko se parasta lukea vain risteymälumikelloksi, jolloin siihen viitataan pelkällä lajikenimellä. Kriminlumikelloon luettaviakin lajikkeita Yksi parhaiten saatavilla olevia lajikkeita on vanha 'Warham' joka on lähes sata vuotta vanha hyvä peruslajike. Ajoittain 'Warham' -nimellä myyty 'Gerald Parker' on varsin saman oloinen, mutta sen kukkien sisäkehälehtien vihreä kuviointi nousee ylemmäs.

Muita tunnettuja peruslajikkeita ovat mm. uusi ja toistaiseksi harvinainen mutta lupaava, aikaisin kukkiva 'Three Ships', ja vanha, joskin virusten vaivaama 'Augustus'. 'Wendy's Gold'-lajikkeen kukissa on keltainen kuviointi, ja 'Trym'-lajikkeella ulommat kehälehdet ovat muuntuneet sisempien kaltaisiksi. kuitenkin riittää - niitä on yli viisikymmentä.


Risteymälumikellot
Risteymälajikkeet, joita ei lueta minkään kantalajin alle, ovat kuitenkin pääasiassa puisto-, krimin- ja tähtilumikellon sekä vähemmässä määrin G. graciliksen jälkeläisiä. Risteytymä on voinut tapahtua jo monta sukupolvea ennen lajikkeen valintaa ja nimeämistä. Risteytykset ovat harvoin olleet tarkoituksellisia, vaan lumikellolajikkeet on pääasiassa valittu vapaapölytysjälkeläistöistä, usein laajoista ja villiintyneistä kasvustoista.

Lumikellolajikkeiden luokittelua sekä kokoelmien järjestämistä että lajikkeiden rekisteröintiä varten on mietitty vuosien varrella moneen kertaan, ja useampikin erilainen luokitus on liikkeellä. Kuten eräiden muidenkin kasviryhmien kohdalla, eräs tärkeä kannanotto ryhmittelyyn liittyen on se, tulisiko ryhmittelyn noudattaa kantalajeja silloin, kun kantalaji on vielä erotettavissa, vai tehdäänkö ryhmittely pelkästään esimerkiksi kukan ulkonäön perusteella. Pelkästään kukan ulkonäköön perustuvaa luokittelua esitetään ainakin joissakin hollanninkielisissä lähteissä ja esimerkiksi tällä saksankielisellä sivuilla. Itselleni helpoimmin lähestyttävä ryhmittely sekä julkaisukielen että logiikan osalta on ollut Bishopin ja kumppaneiden perusjaoltaan kantalajiin perustuva luokittelu, jonka mukaisesti olen käsitellyt kunkin lajin alle kuuluvia lajikkeita tämän sivun eri lumikellolajeja koskevassa tekstissä. Niiden lajikkeiden osalta, jotka näyttävät olevan lajien välisiä risteymiä, myös Bishop & al. käyttävät kukan ulkonäköön perustuvia tuntomerkkejä. Tätä ryhmittelyä on viime vuosina hieman kritisoitu, kun kasvanut kiinnostus lumikelloihin on tuottanut paljon uusia lajikkeita, ja jotkut niistä eivät oikein sovi mihinkään luokittelun kategoriaan. Näiden lajikkeiden tulo kuluttajan ulottuville lienee kuitenkin vielä kaukana tulevaisuudessa.

Yksinkertaiset risteymälajikkeet jaetaan seuraaviin pääryhmiin seuraavasti (Bishop et al. 2001) sisäkehälehtien kuvioinnin perusteella:

1. kuviointi peittää korkeitaan kehälehtien alaosan puoliväliin saakka
   
2. kuviointi peittää enemmän kuin kehälehtien alaosan puoliväliin saakka, ja kuvion värin
   kirkkaus vaihtelee (kuviointi ei selvärajainen tai tasavärinen)
   
3. kuviointi peittää enemmän kuin kehälehtien alaosan puoliväliin saakka, kuvion väri on
   tasainen kauttaaltaan
   
4. erillinen tyvi- ja kärkikuvio
   
5. muut erikoistyypit; mm. keltakuviolliset, sisäkehälehdet ulkokehälehtien kaltaiset,
   ulkokehälehdet vihreäkuvioiset, etc.
   

Ryhmien sisällä lajikkeita jaotellaan vielä mm. lehtiasennon ja tarkempien kukan kuvion piirteiden mukaan.

Lumikellolajikkeiden tunnistus ylipäätäänkin on hankalaa, mutta ykkösryhmän lajikkeet ovat erityisen hankalia tunnistaa lajikkeelleen. Ne ovat tyypillisen peruslumikellon mallisia, kukan kuvioinniltaan puistolumikelloa muistuttavia. Puutarhoissa niitä kasvatetaan runsaasti ja useimmiten hyvällä menestyksellä. Tunnettuja ryhmän yksi lajikkeita ovat mm. 'Mighty Atom'Hankalasti tunnistettavia ja siksi aitoudeltaan ehkä toisinaan kyseenalaisia ensimmäisen ryhmän lajikkeita ovat esimerkiksi 'Mighty Atomin' lähilajikkeet 'Bertram Anderson', 'Galatea', 'Bill Bishop' ja 'Brenda Troyle'. , 'Atkinsii''Atkinsii' on kukiltaan pitkänomaisen pisaramainen, 1800-luvun loppupuolelta saakka tunnettu ja edelleen hyvin suosittu. Sillä on lukuisia kukan muodoltaan saman typpisiä lähilajikkeita., 'Magnet'Noin satavuotias lajike 'Magnet' on varsin mukavasti saatavilla ja se tunnetaan pitkistä kukkaperistään ja erityisen kauniisti nuokkuvista kukistaan., 'S. Arnott' Vuonna 2004 Iso-Britannian lumikelloharrastajien parhaaksi lumikellolajikkeeksi arvioima, vaatimaton ja näyttävä, mutta steriili 'S. Arnott' (Grey-Wilson & Leeds 2005) on esitelty vuonna 1951 ja sitä on viljelty runsaasti, joten se on varsin mukavasti saatavilla. ja 'Straffan' 'Straffan' on yksi vanhimpia tunnettuja lumikellolajikkeita. Se tuottaa tyypillisesti kaksi kukkavartta joka sipulista, mikä pidentää kukinta-aikaa, ja on erittäin elinvoimainen ja helppo lajike.. Puutarhoissa hieman harvinaisempaan ryhmään kaksi Ryhmän 2 yksi tunnetuimpia lajikkeita on 'John Gray', joka on todennäköisesti 'Mighty Atomin' sisarlajike, vaikka kuuluukin eri ryhmään. Se on hieman oikukas viihtymisensä suhteen, mutta siellä missä se viihtyy, se on erittäin runsaskukkainen.

Toinen melko laajalti tunnettu ryhmän lajike on 'Robin Hood', jolla on lyhyet kukkaperät ja kukan sisäkehälehdissä vanhanaikaisia keritsimiä muistuttava kuvio. kuuluu noin kolmekymmentä lajiketta. Ryhmän kolme Ryhmän kolme vanhinta ja tunnetuinta kaartia edustaa 'Merlin', joka on suunnilleen samaa ikäluokkaa ja alkuperää kuin 'Robin Hood' ja 'Magnet', eli James Allenin lajike 1800-luvun loppuvuosilta.

'Cicely Hall' lienee kuitenkin kolmosryhmän kärkinimi. Tällä reippaalla irlantilaisella lajikkeella on valkoista reunaa lukuunottamatta kokonaan vihreät sisäkehälehdet ja niiden lovi eli sinus on harvinaisen selkeä. sisemmissä kehälehdissä on vihreää jo aika paljon. Risteymälajikkeiden ryhmä neljä Ryhmässä 4 maineikkaimpia lienevät sitkeä saman nimisestä kylästä Leicestershirestä noin vuonna 1948 löydetty 'Ketton' ja samasta paikasta 90-luvulla lisäykseen otettu 'Squire Burroughs'. on aika pieni sisältäen vain reilut 10 lajiketta, joilla siis on erillinen tyvi- ja kärkikuvio sisäkehälehdissään. Viidenteen Tähän joukkoon kuuluu mm. kaksi kukiltaan keltakuvioista lajiketta, jotka ovat molemmat melko uusia ja hintavia ('Spindlestone Surprise' ja 'Primrose Warburg').

Risteymälumikellojen joukosta löytyy vain yksi lajike, jonka sisäkehälehdet ovat ulkokehälehtien kaltaiset, eikä ulkokehälehdiltään vihreitäkään hybridilajikkeita ole kuin hieman toistakymmentä. Nämä ovat pääasiassa aika uusia lajikkeita, ainoastaan 'Modern Art' ja 'Curly' ovat ehtineet puolen vuosisadan ikään. eli muiden erikoistyyppien ryhmään kuuluu melkoinen liuta erilaisia kukan värejä ja muotoja.

Kukiltaan kerrannaisia risteymälumikelloja on myöskin aika paljon. Monet näistä kerrannaiskukkaisista lajikkeista ovat hyvin elinvoimaisia ja helppoja viljeltäviä. Niiden tunnistamisessa on tärkeää tietää, miten kerrannaisen kukan muoto ja kokoonpano vaihtelee Kerrannaisten lumikellojen kukat voivat olla kehitysvaiheeltaan joko "epäkypsässä" (immature) tai "kypsässä" (mature) vaiheessa. Monet puistolumikellon kerrannaiset lajikkeet voivat olla epäkypsässä vaiheessa koko ikänsä, mutta etenkin hybridilajikkeet asettuvat kypsään vaiheeseen saatuaan olla paikallaan jonkun aikaa ja sipulien koon kasvaessa.

Kukan muodossa ja asennossa kehitysvaihe näkyy siten, että epäkypsissä kukissa ei yleensä ole lainkaan heteitä tai emiä ja ne osoittavat usein ylös tai sivulle. Kypsän vaiheen kukat nuokkuvat tavallisten lumikellojen tapaan, ja niissä on ajoittain heteitä, jopa emi saattaa löytyä. kasvin kasvuvaiheen mukaan.

Kerrannaiset risteymälajikkeet jaetaan kukan sisäkehälehden merkintöjen mukaan eri ryhmiin samoin kuin yksinkertaisetkin lajikkeet. Kerrannaisten ryhmä 1 vastaa yksinkertaisten ryhmää 1. Kerrannaisten ryhmässä kaksi on edelleenkin yksi kirjailu per sisäkehälehti, ja se ei ole diffuusi tai väriltään vaaleneva, vaan tasaisen värinen. Ryhmän kolme lajikkeilla kirjailuja on muuallakin kuin kehälehden alaosassa, ja ne ovat yleensä diffuseja eli epäselvärajaisia tai kaksiosaisia niin, että toinen kirjailu löytyy kehälehden tyveltä tai keskivaiheilta. Jaottelu ryhmien sisällä tapahtuu lehtiasennon avulla.

Niin sanotut Greatorex-lajikkeet Greatorex-lajikkeita on melkoinen joukko. Niiden kasvattaja H. Greatorex nimesi ne usein Shakespearen näytelmien hahmojen mukaan. Monet lajikkeista ovat erittäin elinvoimaisia, vaikka osa niistä on keskenään varsin saman kaltaisia.

Esimerkiksi ykkösryhmään kuuluvat 'Ophelia', 'Desdemona', 'Hippolyta' ja 'Dionysus' mainitaan kirjalisuudessa varsin usein, kuten myös kakkosryhmään luettava, melkein 30-senttiseksi venyvä 'Jaquenetta'. ovat melko varmasti kriminlumikellon ja kerrannaiskukkaisen puistolumikellon jälkeläisiä. Valtaosa näistä kuuluu ryhmään yksi, mutta muutama "Greatorex" löytyy joka ryhmästä. Muuta alkuperää olevia tunnettuja kerrannaisia risteymälumikelloja ovat esimerkiksi ensimmäisen ryhmän yksi vanhimmista lajikkeista (todennäköisesti v:lta 1911), kukiltaan melko säännöllinen 'Hill Poë'. 'Lady Beatrix Stanley' on ykkösryhmän toinen elinvoimainen lajike, jolla on myös melko säännölliset, sisäkehälehdiltään hyvin säästeliäästi vihreäpilkkuiset kukat. Kolmanteen kerrannaisten risteymälumikellojen ryhmään kuuluu muutama Greatorex-lajike ('Cordelia', 'Poseidon') sekä kohtalainen joukko viime vuosikymmeninä nimettyjä, tuoreita lajikkeita.

Lumipisaroistamme kesälumipisara (Leucojum aestivum) on suurikokoisempi, suunnilleen valkonarsissin kokoinen niin lehdistön ja melkeinpä sipuleidenkin osalta. Valkoiset, kellomaiset, kehälehtien kärjistä vihreäpilkkuiset kukat ovat kuitenkin selvästi narsisseja pienemmät. Kukinta alkaa tavallisesti toukokuun lopulla tai kesäkuun alussa, ja kukkia on yleensä useampia (tavallisesti 2-5 kpl) per kukkavarsi. Kasvi on näyttävimmillään suurina mättäinä, joten sen kannattaa antaa kasvaa samalla paikalla häiritsemättä pidemmän aikaa. Lajista on tyyppilajin (L. aestivum subsp. aestivum) lisäksi olemassa toinen alalaji, subsp. pulchellum, jota ilmeisesti ei juuri viljellä. Yleisimmin kaupan oleva kesälumipisaran lajike on brittiläinen 'Gravetye Giant', joka on ilmeisesti päälajia isompi ja runsaskukkaisempi. Itse en ole päälajia onnistunut varmuudella koskaan edes näkemään, niin tavallinen tämä lajike on. Kesälumipisara on kerran puutarhaan asetuttuaan aika helppo laji, jonka kasvatus vastaa aika pitkälti narsissien kasvatusta.

Kevätlumipisara, Leucojum vernum, on kesälumipisaraa pienempi ja kukkii aikaisin, yhtä aikaa lumikellojen kanssa. Sen erittäin huonosti säilyvien sipuleiden takia sitä on harvoin saatavilla muutoin kuin erikoisliikkeistä. Kevätlumipisarasta voidaan katsoa olevan kaksi muunnosta Muunnoksista kukiltaan keltatäpläinen var. carpathicum on vakuuttanut kasvitieteilijät erilaisuudellaan, mutta var. vagnerin asema on hieman epäilyttävä.

Jälkimmäinen nimittäin eroaa päälajista (L. vernum var. vernum) vain siten, että se on iso ja sillä on kaksi kukkaa per kukkavarsi. Ominaisuudet ei kuitenkaan näytä olevan riittävän pysyviä, jotta sitä kannattaisi erottaa omaksi muunnoksekseen (Grimshaw et al. 2007). , joista toinen on päälajin tapaan kukiltaan vihreätäpläinen ja toinen (var. carpathicum) keltatäpläinen. Myös vihreätäpläiset muodot saattavat heti maasta tai lumen alta noustuaan olla hetken aikaa keltatäpläisiä, mutta väri tummuu vihreäksi muutamassa päivässä. Kevätlumipisaraa hankittaessa aika usein myyjä ei kerro, kumpaa muotoa kaupan on, ja joskus saattaa saada molempia sekaisin. Vihreäkirjailua muotoa on viljelty pidempään, mutta keltakirjailtu tuntuu olevan nyt melkeinpä suositumpi. Kevätlumipisaran kukat ovat hieman kesälumipisaraa suurempia, mutta niitä on vain yksi tai kaksi per kukkavarsi.


Lumikellojen ja lumipisaroiden kasvatus
Lumikellot ja lumipisarat ovat kostean maan ystäviä monien narsissien ja helmililjojen tavoin. Kosteutta pitäisi maassa riittää sekä keväällä että myöhemmin kesällä, jotta lepotilassa olevat sipulit eivät kuivuisi. Lumikellojen ja kevätlumipisaran sipulit ovat aika pieniä ja ohutkuorisia, ja ehkä myös muista syistä alttiita kuivumiselle. Kesälumipisaran sipulit ovat nimittäin paljon isompia, lähes narsissin kokoluokkaa, mutta alttiita kuivumaan nekin. Vaikka lumikellot ja lumipisarat vaativat kosteaa maata, vesi ei saa seisoa kasvupaikalla, ei varsinkaan talvella. Maan on siis oltava läpäisevää.

Lumikellot ja -pisarat sietävät hyvin varjostusta myöhemmin kasvukaudella, mutta keväällä ennen puiden ja pensaiden lehtien puhkeamista kasvupaikan olisi syytä olla jonkun verran valoisa. Muita lajeja myöhemmin kukkiva kesälumipisara vaatii paremmin valoa myös pidempään kasvukaudelle, jotta sen lehdistö ehtii kerätä sipuliin riittävät yhteyttämistuotevarastot tulevan kesän kukintaa varten.

Tavallisimmat lumikellot eli puisto-, tähti- ja kriminlumikello eivät ole kovin vaativia maan pH:n suhteen, vaan viihtyvät sekä kohtalaisen happamilla että kalkkipitoisilla mailla. Lumipisarat puolestaan pitävät kalkista. Tyypillisesti kummatkin viihtyvät sitä paremmin, mitä multavampaa maa on. Pohjoisrinteet ovat lumikellojen mieleen, ehkä viileyden ja kosteuden viipymisen takia; paahdetta ne eivät siedä. Sen sijaan esimerkiksi paikalla, joka saa aurinkoa puolet päivästä, ne viihtyvät jos maassa on riittävästi kosteutta keväällä ja läpi kesän. Lumipisaratkaan eivät pidä paahteesta, mutta eivät hakeudu luonnossa niinkään pohjoisrinteille kuin painanteisiin. Lämpimällä ja yllättävänkin aurinkoisella paikalla lumikellot saattavat menestyä jos maassa riittää kosteutta, mutta kukinta-aika jää tällaisella paikalla usein harmillisen lyhyeksi. Jotkut lumikellot, mutta etenkin lumipisarat viihtyvät savimaassa hyvin, kunhan se ei ole liian tiivistä, märkää ja hapetonta. Hiekkaisessa mullassa ne voivat jopa taantua, jos paikka ei ole riittävän muheva ja kostea.

Yleisimmin kasvatetut lumikellot, eli puisto-, tähti- ja kriminlumikello sekä risteymälajikkeet ja lumipisarat ovat varsin talvenkestäviä. Myös G. woronowii näyttäisi olevan talvenkestävyydeltään suunnilleen samaa luokkaa.

Lumikellot ovat kerran puutarhaan asetuttuaan aika tuholaisvapaita kasveja. Kirvat eivät pidä niistä oikein ollenkaan, joten niiden levittämät virustaudit, vaikka niitä lumikelloilla tiedetään olevan, eivät tunnu leviävän tavatonta vauhtia. Mahdollista on myös, että lumikelloilla on maa-ankeroisten levittämiä virustauteja. Puutarhuri tulee kuitenkin ehkä itse kaikkein helpoimmin levittäneeksi viruksia kasvinesteen mukana esimerkiksi työkaluissa. Myyrät kyllä syövät hätätilassa lumikellon sipuleja, mutta eivät pidä niitä gourmetruokana vaan pikemminkin pettuleipänä, joten usein ne valitsevat puutarhasta jotakin muuta (kuten krookuksia, hyasintteja ja tulppaaneja) ensisijaiseksi sapuskakseen; lumikellot ovat tutkimustilanteessa olleet myyrien ruokalistalla suunnilleen yhtä suuressa epäsuosiossa kuin narsissit (Curtis et al. 2009). Narsissikärpäset, joista lisää Narsissit-sivulla, voivat vaivata lumikellojakin.

Muutamia ongelmallisia sienitauteja Lumikelloilla on oma Botrytis- eli harmaahomelaji (B. galanthina), jonka tiedetään tuhonneen isojakin kasvustoja märkinä talvina. Myös eräs pahkahome ja muutama muu Botrytis-laji, erityisesti liljoilla hankalana tunnettu Fusarium sekä eräät muut usein myös narsisseilta tunnetut sienitaudit voivat vaivata lumikelloja. lumikelloilla sen sijaan on, mutta niin pitkään kun lumikellojen kasvatus on pienimittaista, ne eivät useinkaan ole kovin ongelmallisia. Pahimmat sienitautituhot näyttävät ilmenevän silloin, kun paljon lumikelloja (ja narsisseja) kasvaa lähekkäin. Tällöin monet "tavalliset" lumikellot voivat tuhon jälkeen uusiutua siementaimista, mutta nimetyt kloonit ovat vaarassa hävitä. Narsissit ja lumikellot ovat kohtuullisen läheistä sukua toisilleen, joten on ymmärrettävää, että niillä on yhteisiä tauteja ja mikäli puutarha on pullollaan näitä kahta kasvia, niin jonkin taudin iskiessä tuho voi olla melkoista. Myöskin Narsissit-sivulla esitelty ankeroislaji voi vaivata myös lumikelloja. Kuumavesikäsittelystä sen torjunnassa lumikelloilla ei ole juuri kokemuksia.

Lumipisaroiden taudeista ei tiedetä kovin paljon, mutta suurempia tauti- tai tuholaisongelmia niillä ei näytä olevan. Ne ovat läheistä sukua narsisseille ja lumikelloille, joten nekin voivat kuitenkin olla alttiita ainakin osalle edellä mainituista taudeista.


Lumikellojen ja lumipisaroiden lisääminen
Monet lumikellot lisääntyvät siemenestä ja voivat hitaasti myös villiintyä, varsinkin meikäläistä suotuisammassa ilmastossa. Lumikelloja voi jakaa joko kukinnan jälkeen lehtien ollessa lakastumaan päin tai pian lehtien lakastumisen jälkeen alkukesällä. Mikäli lumikelloja halutaan lisätä mahdollisimman nopeasti Lumikelloja voidaan lisätä ns. kaksoislastumenetelmällä samoin kuin esimerkiksi narsisseja, mutta tätä on hankala saada onnistumaan ilman systeemisiä fungisideja, joita meillä ei harrastajan saatavilla ole. Sama ongelma koskee esimerkiksi myös liljojen lisäystä sipulisuomuista. , elinvoimaisesti jakautuvat lumikellomättäät kannattaa jakaa 2-3 vuoden välein. Tämä edellyttää kuitekin erittäin huolellista hoitoa, sillä sipulit ovat arkoja kuivumaan ja pilaantumaan kun kasveja käsitellään paljon. Yleensä 4-5 vuoden välein jakaminen riittää aivan hyvin, eikä varsinkaan luonnonlajeja tarvitse välttämättä jakaa juuri lainkaan. Siemenlisäys Iso osa lumikellon taksoneista tuottaa itävää siementä. Ne kypsyvät alkukesällä, ja siemenkodat kannattaa kerätä talteen jo siinä vaiheessa, kun ne alkavat usein vielä kypsymättöminä irtoilla kukkavarsista. Niiden voi antaa kehittyä loppuun viileässä paikassa esimerkiksi hiekkaan peitettynä.

Siemenet kylvetään heti niiden kypsyttyä ja ne itävät yleensä seuraavana keväänä vietettyään talven viileässä tai kylmässä. Luonnossa muurahaiset kuljettelevat siemeniä ja saattavat olla kiinnostuneita käymään siemenvarkaissa myös talteen kerättyjen siemenkotien ja kylvösten seutuvilla. Siemenet säilyttävät itävyytensä vain aika lyhyen ajan. on monilla lumikelloilla melko helppoa, joskin aikaa vievää. Taimikasvatus Siementaimien hoidossa on tärkeää, että taimet eivät pääse kuivumaan missään vaiheessa. Pienet siementainten sipulit ovat myös erittäin arkoja kuivumiselle, ja etenkin ruukussa kasvatettaessa tämän suhteen sattuu vahinkoja harmillisen helposti.

Kukintaikään kehittymiseen menee lumikelloilla yleensä (4-)5-6, mutta jopa seitsemän vuotta. vaatii jonkun verran huolellisuutta.

Lumipisarat jakaantuvat varsinkin istutuksen jälkeisinä ensimmäisinä vuosina kohtalaisen hitaasti, viihtyvät mättäinä ja kammoksuvat siirtelyä ja häirintää, joten niitä jaetaan aika harvoin. Jakaminen tehdään lehtien alkaessa lakastua tai pian niiden lakastuttua. Ainakin kevätlumipisara tekee aika usein itävää siementä. Siemenet kylvetään mahdollisimman tuoreina ja ne itävät seuraavana keväänä oltuaan talven ulkona. Lumipisaran siementaimien kasvatus kukkimisikään kestää hieman pidempään (Paivelin (1974) mukaan noin 6-7 v) kuin lumikelloilla. Tokihan hyvällä hoidolla kasvien taimikasvatusaikaa voi yleensä lyhentää, joskus aika paljonkin - Elliottin (1992) mukaan taimet voivat kukkia jo 3-5-vuotiaina.


Hankinta ja istutus
Lumikelloja ja kevätlumipisaraa voi hankkia joko syksyllä sipuleina tai keväällä kasvussa olevina kasveina eli "in the green". Syksyllä sipuleina hankitut lumikellot ja -pisarat voivat olla hyvin huonokuntoisia ja elinkelvottomia, etenkin jos ne ovat luonnosta kerättyjä. Asiallisesti säilytetyt ja käsitellyt, näihin kasveihin erikoistuneen kasvattajan tuottamat ja markkinoimat lumikellon sipulit ovat kuitenkin syksyllä yleensä myös riittävän hyvälaatuisia jotta niistä voi aloittaa lumikellojen kasvatuksen. Niitä on myös helpompi kuljettaa ja esimerkiksi tilata ulkomailta kuin vihreitä kasveja, jotka voivat kärsiä melkoisesti viikonkin kestävästä rahtimatkasta pimeässä laatikossa. Vaikka "in the green" Lumikellojen ja kevätlumipisaran kaupalla keväällä kukinta-ajan jälkeen on Iso-Britanniassa pitkä, lähes vuosisatainen perinne. Se, onko tämä kasvin kasvuunlähdön kannalta parempi tapa myydä lumikelloja, on kuitenkin epäselvää. Ainakaan ulkomailta Suomeen tilattaessa in the green -kaupan edut eivät ole mitenkään ilmeiset syyskauppaan verrattuna. Lisäksi kasvin mukana tuleva multa lisää kasvintuhoojien maahanpääsyn riskiä. -kasvit on yleensä pakattu aika kevyesti tuoreeseen turpeeseen, niiden postikulut ovat sipulien tilaamiseen verrattuna korkeammat. Lisäksi minkään kasvin maahantuominen mullan kanssa ei ole hyvä idea, koska mullan seassa pääsee maahan ei-toivottuja salamatkustajia paljon helpommin kuin puhtaiden sipulien. Massatuotantoon lumikellot ja -pisarat sopivat huonosti, ja siksi halvat kasvatetutkin sipulit voivat olla heikkolaatuisia.

Oma kokemukseni syksyllä istutetuista meikäläisistä puutarhakaupoista ja kotimaisesta postimyynnistä ostetuista sipuleista on, että kevätlumipisaran sipuleista vain ehkä noin kolmas- tai viidesosa tuntuu olevan elinkelpoisia, lumikellon sipuleista yli puolet sen sijaan tuntuu elinkelpoisilta eli ainakin jäävät juuri ja juuri eloon. Taloksi asettuminen kestää 2-3 vuotta, ja ensimmäinen kunnollinen kukinta nähdään kolmantena keväänä istutuksen jälkeen. Myös istutusta seuraavana keväänä lumikellot usein kukkivat ainakin sen verran, että lajin tai lajikkeen aitouden pääsee varmistamaan, mutta toinen kevät saattaa olla lähes täysin kukaton, ja normaali kukinta alkaa kolmantena keväänä.

In the green-kasvien kasvuunlähdössä puutarhassani ei ollut eroa syksyllä hankittuihin sipuleihin (jälkiviisaana totean, että oli vuoden verran hitaampaa, eli 2011 kevään istutukset näyttivät kunnollisilta vasta keväällä 2015!). Lisämiinuksena kasvien alkuvaiheen hoito oli työläämpää ja rahtikulut isot, plus pelkona oli kasvien mukana tulevat kasvintuhoojat. Tämä yksi tilaus jäi ainoaksi kokeiluksi.

Kesälumipisaran sipulit säilyvät aavistuksen verran lumikelloja paremmin, joten sen kasvatuksen aloittaminen yleensä onnistuu syksyllä ostetuista sipuleista, mutta usein nekään eivät suostu kukkimaan muutamaan vuoteen istutuksen jälkeen. Kevätlumipisara on puolestaan vielä lumikellojakin hankalampi, ja sen kasvatus syksyllä ostetuista sipuleista ei läheskään aina onnistu. Sen kanssa kannattaa tosin olla kärsivällinen, sillä heikkokuntoiset sipulit voivat olla lähes vailla elonmerkkejä jokusen vuoden ennenkuin keräävät riittävästi voimia sen ensimmäisenkään normaalin lehden työntämiseen maan pinnalle. Epäonnistuneet lumikello- ja lumipisaraistutukset kannattaa jättää muutamaksi vuodeksi rauhaan; myöhemmin saattaa olla luvassa pieni positiivinen yllätys yksinäisen kukan tai lehtipehkon muodossa.

Peruslumikellot, kuten puistolumikello, sen muutama tavallisin lajike, ja tähti- ja turkinlumikello sekä kesälumipisara ovat suhteellisen halpoja ja helposti saatavilla. Tällä sivulla esitellyistä lumikellon lajikkeista huomattava osa on kuitenkin saatavilla lähes ainoastaan Iso-Britanniasta tai Irlannista ja sipulit maksavat helposti yli 10 puntaa kappale, usein jopa yli 20 puntaa sipulilta. Lumikellojen kasvatusta kannattaa siis harjoitella halvemmilla lajeilla ja lajikkeillaMelko halpoja lajikkeita ovat peruslajien ja puistolumikello 'Flore Plenon' ja 'Viridapicen' lisäksi mm. 'Atkinsii', 'Lady Beatrix Stanley', 'Magnet', 'S. Arnott', 'Straffan', ja G. plicatus 'Warham' (tilanne 2009). Myös Greatorex-lajikkeita (esim. 'Desdemona', 'Hippolyta') saa toisinaan aika halvalla. , ennen kuin niihin investoi kovin suuria summia rahaa. Lumikellot ovat niitä tuntemattoman silmään aika saman näköisiä keskenään, ja niiden kasvatuksessa onkin helppo harrastaa "vakuuttamista" Tämä tarkoittaa sitä, että yhden lajikkeen tai muun taksonin arvokkaat kasvit jaetaan puutarhassa vähintään kahdelle, mieluummin 3-4 eri kasvupaikalle. Jos sitten jokin tuho, tauti, tuholainen tai huono vuosi iskee, on vähemmän todennäköistä, että kaikki arvokasvit menetetään.

Kasveja tarkemmin tuntemattoman silmään eri lumikellot ovat usein riittävän saman näköisiä, jotta tällainen "ripotellen" istuttaminen ei anna ikävän sekavaa vaikutelmaa. Istutettavat lumikellot on kuitenkin tärkeää merkitä hyvin jos on hankittu useita keskenään saman näköisiä taksoneita, sillä niiden tunnistus on pahimmillaan hyvin hankalaa. . Tavallinen tapa hankkia kasveja on niiden vaihtaminen, mutta ikävä kyllä täällä Suomessa ei lumikellojen harrastajia taida kovin montaa olla. Lumikellon siemeniä eivät CITESin kaupparajoitukset (ks. luonnonvaraiset lumikellot vaikeuksissa, alla) koske, ja lumikellojen kasvattaminen siemenestä Kohtuullisen monet lumikellon muodot tuottavat siemenestä aika tasaista jälkeläistöä, jos lähistöllä ei kasva muita lumikellosortteja. Toisaalta jos samalla paikalla kasvatetaan erilaisia lumikelloja, niin ne risteytyvät yleensä hyvin helposti.

Lajikeaitoja kasveja ei siis siemenestä oikein saa, mutta muuten emokasvin mielenkiintoiset ominaisuudet voivat toistua jälkeläistössä aika mukavasti. Lumikellon siemeniä voi hankkia ulkomailta varsin halvalla ja postikulutkin jäävät etenkin vihreiden kasvien hankintaan verrattuna pieniksi. Vaikka CITES ei siementen kauppaan puutu, luonnonvaraisten lumikellojen siementen keruu on usein kielletty kansallisessa lainsäädännössä. Siemenlisäyksestä tarkemmin Lisäys-kohdassa yllä. on mielenkiintoista, joskin pitkäjänteistä puuhaa.

Kaikkien näiden lajien sipulit kannattaa istuttaa välittömästi kun niitä saa käsiinsä ja vihreänä ostetut kasvit pitäisi säilyttää viileässä ja valoisassa ainakin pahimpien pakkasten yli ennen istutusta kohtuullisesti kastellen. Ulos istutuksen jälkeen on tuntunut turvallisimmalta suojata ne kovempia halloja vastaan istutusvuoden kevään ajan, sillä ulkomailta tulleiden kasvien vuosikello on epäilemättä asettunut odottamaan lämpimämpää säätä kuin mitä meillä on keväällä tarjolla.

Lumikellot istutetaan yleensä 5-10 sentin syvyyteen, mutta ne voivat ajan myötä asettua paljon syvemmällekin. Kevätlumipisaran sipulit voi istuttaa noin 10 cm:n ja kesälumipisaran suuremmat sipulit noin 15 cm:n syvyyteen. Hyvä taimiväli on kesälumipisaralle noin 15 senttiä ja muille vajaa 10 senttiä, mutta luonnollisemman vaikutelman saa istutttamalla sipuleita vaihtelevin etäisyyksin. Istutetaanpa lumikelloja ja -pisaroita sitten vihreänä tai sipuleina, niitä on tärkeää kastella reilusti heti istutuksen yhteydessä, sillä kuivuminen on kasveja siirrettäessä kasveille se suurin vaara. Joskus sipuleita neuvotaan myös liottamaan ennen istusta, mutta itse pidän turvallisempana varastotautien välttämiseksi istuttaa sipulit suoraan ja kastella ne huolella maahan päin.



Luonnonvaraiset lumikellot vaikeuksissa
Lumikellojen kaupallinen tuotanto on melko hankalaa (esim. Baktir 2010). Siksi tavallisten, runsaasti myytävien lajien kauppa on pitkälti nojautunut luonnosta kerättyihin sipuleihin. Lumikellot ovat maailman yleisimmin luonnosta myyntiin kerättäviä kukkasipuleita. Kolmen suurimpina kappalemäärinä myydyn lumikellon eli puisto- ja tähtilumikellon sekä G. woronowiin sipulit ovat useimmiten luonnosta kerättyjä, mutta puistolumikellon sipulit kerätään luontoon levinneistä viljelyperäisistä kasvustoista, kun taas kahden muun lajin sipulit kerätään suoraan luonnonpopulaatioista. Luonnonpopulaatioista kerätään myyntiin muitakin kasveja (sipuli- ja mukulakasvaista esim. monia syklaameja, balkaninvuokkoa ja talventähtiä, Acis- ja Sternbergia-lajeja sekä eräitä liljoja, kurjenmiekkoja ja yllättäen myös narsisseja (Oldfield 1989), muista kasveista tunnetuimpina ehkä orkideoita). Näitä yhdistää se, että viljely on jostain syystä hankalaa tai kallista ja/tai kasvit kasvavat luonnonvaraisena pääasiassa matalan elintason maissa, joissa luonnonsuojelu ei ole aina kovin arvostettua ja pienikin tulonlähde on maaseudulla tärkeä. Kasvien markkinat puolestaan ovat rikkaissa länsimaissa, missä muualla tapahtuvaa luonnon köyhtymistä on helppo katsoa läpi sormien.

Luonnosta kerättyjen lumikellojen kaupan huippuvuosina arviolta yli 30 miljoonaa tähtilumikellon sipulia vuodessa päätyi Turkin luontaisilta kasvupaikoilta Hollannin kukkasipulitukkuihin (Baktir 2010). Siellä uudelleenpakkauksen yhteydessä monet luonnosta kerätyt sipulit merkittiin harhaanjohtavasti Hollannissa viljellyiksi. 1980-luvulla heräsi huoli keruun vaikutuksesta luonnonpopulaatioihin, ja keruuta alettiin rajoittaa. 90-luvulta lähtien lumikelloille on asetettu keruukiintiöitä CITESin eli uhanalaisten eläin- ja kasvilajien kansainvälisen kaupparajoitussopimuksen Itse asiassa koko Galanthus-suku on mukana CITESin liitteessä kaksi. Se rajoittaa kaikkien lumikellojen - myös viljelylajikkeiden - kansainvälistä kauppaa, joten niiden maastavienti on luvanvaraista. kautta.

Vuosituhannen vaihteessa valtaosa luonnosta kerätyistä, Hollannin kautta myyntiin välitetyistä lumikellon sipuleista oli kotoisin Turkista Nykyisin tähtilumikellon sipuleita on luvallista kerätä myyntiin Turkista muutamia miljoonia vuodessa (CITES).

Keruuta pyritään valvomaan, mutta luvattomasti kerättyä tavaraa päätyy kauppaan todennäköisesti melkoisia määriä. Viime vuosina tähtilumikelloa on Turkissa luonnosta keruun lisäksi ja rinnalla pyritty onneksi myös viljelemään matalan teknologian menetelmin (esim. Baktir 2010, Entwhistle & al. 2002). (tähtilumikello) ja Georgiasta (G. woronowii) (CITES). Suojelullisten näkökohtien lisäksi luonnosta kerättyjen lumikellon sipulien laatu on kuluttajan kannalta tyypillisesti hyvin heikko. Myyntiin päätyneistä luonnosta kerätyistä sipuleista vain murto-osa selviää, sillä pitkä ja mutkikas tie luontaiselta kasvupaikalta vähittäismyymälän hyllylle käy yleensä sipuleille liian rankaksi. Luonnosta kerätyt sipulit ovat tyypillisesti halpoja ja niiden eloonjäämisennuste on huono.

Voiko luonnosta kerättyjä sipuleita ostaa hyvillä mielin? Kysymys on aika hankala, sillä toisaalta keruu saattaa vahingoittaa luonnonpopulaatioita, mutta toisaalta se, että alueelta kerätään lumikelloja, voi johtaa kyseisen kasvupaikan säilymiseen luonnontilaisenaLumikellot eivät viihdy laitumilla, hakkuualoilla ja muilla ihmisen voimakkaasti muokkaamilla kasvupaikoilla, joten luonnonympäristöjen säilyminen on lumikelloille tärkeää. . Toisaalta usein on niinkin, että silloin kun tiedät ostavasi luonnosta kerättyjä sipuleita, ne ovat luvallisesti kerättyjä; laittomasti kerätyt sipulit eivät yleensä kuluttajalle paljastu sellaisiksi. Puistolumikelloa kerätään luontoon levinneistä kasvustoista lähinnä alueilla, missä se ei ole luonnonvarainen, mutta senkin osalta toisinaan on havaittu ongelmia luvattoman keruun kanssa. Jos luonnosta kerättyjä lumikelloja tietoisesti ostaa, on syytä ainakin pyrkiä varmistamaan, että ne ovat laillisesti kerättyjä. Tämä on todennäköisintä silloin, kun sipulit ostetaan hyvämaineiselta Tähtilumikelloa ja G. woronowiita (jota usein myydään nimellä G. ikariae) lukuun ottamatta lumikellot ovat yleensä onneksi viljeltyjä, ja nimetyt lajikkeet etenkin ovat sitä lähes poikkeuksetta. Lumikellolajien luonnosta keruun luvalliset kiintiöt eri maissa voi tarkistaa edellä linkitetyltä CITESin nettisivulta löytyvästä lajitietokannasta. , alalla pitkään moitteetta toimineelta välittäjältä.


Lumikellot ja lumipisarat, joita olen itse kasvattanut

tieteellinen nimi	lajike	suomalainen nimi	info	kuvat
Galanthus	Atkinsii?	lumikello	H 15, F IV
Luultavasti ei aito Atkinsii, vaan sen epämuotoisille kukille alttiimpi sisarlajike James Backhouse. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan voi kuin arvailla; hankittu v. 2011 nimellä Atkinsii.
Galanthus	Lady Beatrix Stanley	lumikello	H 15, F IV
Yksi tavallisimmista kerrotuista hybridilajikkeista, kukiltaan varsin säännöllisen muotoinen. Sisäkehälehtien ulkopuolen vihreä merkintä rajoittuu pieniksi pilkuiksi sinuksen molemmin puolin.
Galanthus	Straffan	lumikello	H 15, F IV
Lajikkeen kohtuullisen varma tunnistus saatiin aikaiseksi vasta keväällä 2015, kun se ensimmäisen kerran käyttäytyi lajikkeelle tyypillisesti, eli teki muutamasta sipulista kaksi kukkavartta. Tämä on maineeltaan yksi sitkeimpiä lumikelloja, ja yhden sipulin kaksi kukkavartta pidentävät kukinta-aikaa huomattavasti, sillä ne kukkivat peräjälkeen.
Galanthus elwesii		lumikello	H 20, F IV
Hieman puistolumikelloa isokukkaisempi, kukan kehälehdet ovat aika leveät. Ensimmäiseksi puutarhassani kukkimaan suostuneilla tähtilumikelloilla keskimmäisten kehälehtien kärkikuviointi on vähän saman näköinen kuin puistolumikellolla, mutta vihreää kuviota on myös kehälehtien tyvellä. Vuonna 2012 kukki ensimmäisen kerran sipulierä, jonka kukissa vihreä kuviointi oli x-mallia (oikeanpuoleinen kuva).
Galanthus nivalis		puistolumikello	H 15, F IV
Sipulina syksyllä ostetut lumikellot voivat juroa useamman vuoden ennenkuin lähtevät kunnolla kasvamaan (tässä oikeanpuoleisen kuvan kasvit eivät oikein kukkineet lisääntymisestä puhumattakaan ennen kuin istutuksesta oli kulunut kolme vuotta). Sen sijaan mikäli onnistuu saamaan keväällä kukkivan tai juuri kukinnan lopettaneen lapionpistollisen eli mättään lumikelloja multineen päivineen, niiden kasvuunlähdössä ei yleensä ole ongelmia. Sipulit sietävät kuivumista erittäin huonosti, mikä lienee suurin syy ostosipulien huonoon kasvuunlähtöön. Usein nekin kyllä tuntuvat lähtevän, kunhan kukintaa on kärsivällisyyttä odotella pari-kolme vuotta. Siementaimia havaitsin ensimmäisen kerran kymmenen vuotta ensimmäisten omien lumikellojeni istutuksen jälkeen (2015), mutta ne eivät vielä kukkineet.
Galanthus nivalis	Flore Pleno	puistolumikello	H 10, F IV
Tavallisimmin saatavilla oleva kerrannainen lumikello. Mielestäni kerrannaiset lumikellot eivät ole yhtä viehättäviä kuin yksinkertaiset. Tällä aika matalalla lajikkeella kukan muoto vaihtelee keväästä ja yksilöstä toiseen, oikeanpuoleisen kuvan kukan muoto on ehkä tyypillisin. Leviää kasvullisesti vilkkaammin kuin kantalajinsa, ehkä siksi, että ei hukkaa energiaa siementen tekoon.
Galanthus plicatus		lumikello	H 20, F IV
Kuvassa ensimmäinen kukinta kevään 2011 in the green-istutuksesta keväällä 2013. Kovin pieni on niin kukka kuin lehdetkin vielä.. lajin lehtien tunnusomaiset "laskokset" eivät nekään oikein tyypilliset tässä kasvissa ole. Hankittu lajikenimellä Warham, mutta ei sitä ole; tunnistusta ei vielä ole saatu tehtyä. Keväällä 2011 istutetuista lumikelloista elinvoimaisin.
Galanthus woronowii		"turkinlumikello"	H 20, F IV
Olen istuttanut tätä lumikelloa kahteen kertaan, ensin syksyllä 2008 G. ikariae- nimellä hankittuna ja toisen erän syksyllä 2009 G. woronowii-nimellä. Kuten lumikelloille tyypillistä on, syksyllä istutetut sipulit olivat aika heikkokuntoisia, ja kesti jokusen vuoden ennenkuin kasvit pääsivät jaloilleen. Ainakin toinen erä oli luonnosta kerättyjä sipuleita, todennäköisesti molemmatkin erät. Ensimmäinen kunnollinen kukinta näiden kummankin erän sipuleista nähtiin vuonna 2011. Keväällä 2015 voi jo todeta, että on vakiintunut ja lähtenyt hieman leviämään (siemenistä vai mullan mukana kulkeutuneista sipuleista, en osaa sanoa).
Leucojum aestivum	Gravetye Giant?	kesälumipisara	H 40, F V-VI
Lumipisaran kehityksen alkuvuodet olivat hitaita ja kasvi juroi kukkimattomana pari vuotta istutuksen jälkeen, mutta siitä toivuttuaan se on kukkinut luotettavasti, yleensä kesäkuun alkupuolella. Kasvupaikka saa olla kosteanpuoleinen ja mielellään puolivarjoinen. Sipulit kuivuvat helposti, joten niitä ei pidä turhaan säilytellä. Vasemmanpuoleisen kuvan erä on ostettu vain lajinimellä, oikealla olevan kuvan kasvi on tullut taloon Gravetye Giantina, veikkaan että kummatkin ovat kuitenkin jälkimmäistä. Hoito- ja kasvupaikkavaatimukset ovat suunnilleen kuten torvinarsisseilla, mutta lisääntyy selvästi hitaammin.
Leucojum vernum	var. carpathicum	kevätlumipisara	H 20, F IV
Kevätlumipisarani on istutettu syksyllä 2008. Noin 1/3 istutetuista sipuleista jäi eloon. Ensimmäisenä keväänä maan pintaan tuli yksi lehti, toisena jo neljä. Lopulta kolmantena keväänä jokainen sipuli sitten teki 3-4 kukkaa. Sipulit kestävät erittäin huonosti kuivumista, mistä syystä ostosipuleiden kasvuulähtö tahtoo olla erittäin hankalaa, ja vaatii huomattavaa kärsivällisyyttä saada kasvit kukkimiskuntoon. Kevätlumipisara kannattaisi ehkä hankkia syksyisten sipulien sijaan keväällä taimina eli ns. in the green, kuten myös lumikellot ja talventähti. Kasvupaikka saisi olla kosteanpuoleinen, mutta paikoilleen asetuttuaan laji ei muutoin ole kovin vaatelias, vaan kasvatuksen ongelmana on ensi kädessä se asettuminen. Siinä tämä laji on mielestäni kasvattamistani sipuli- ja mukulakasveita hankalin, vaikka talventähti (Eranthis) ja lumikellot ovat toisinaan hankalia nekin. Kevätlumipisaran kolmesta istutuserästä olen menettänyt kaksi viimeistä sipulia myöten. Hieman matalampi ja huomattavasti aikaisemmin (yleensä huhtikuussa) kukkiva kuin kesälumipisara.

Edellinen:	Seuraava:
Sahramit eli krookukset	Reticulata-kurjenmiekat

Tämän sivun kirjoittamisessa käytetyt lähteet:

• Baktir, I. 2010. Sustainable snowdrop production in Turkey. Bulletin of UASVM Horticulture 67, p. 292-297.
• Bishop, M., Davis, A., ja Grimshaw, J. 2001. Snowdrops. The Griffin Press, Maidenhead.
• Bowles, E. A. 1972 (reprint from 1915). My garden in autumn and winter. Redwood Press Ltd, Trowsbridge, Wiltshire.
• Bowles, E. A. 1972 (reprint from 1914). My garden in spring. Redwood Press Ltd, Trowsbridge, Wiltshire.
• Bryan, John E. 2002. Bulbs (revised edition). Timber Press, Portland, Oregon.
• Curtis, P.D., Curtis, G.B., & Miller, W.B. 2009. Relative resistance of ornamental flowering bulbs to feeding damage by voles. HortTechnology 19 (3): 499-503.
• Elliott, J. 1992. Leucojum - The snowflakes. The Plantsman 14, p. 70-79.
• Entwhistle, A., Atay, S., Byfield, A. & Oldfield, S. 2002. Alternatives for the bulb trade from Turkey: a case study of indigenous bulb propagation. Oryx 36(4): 333-341.
• Grey-Wilson, C. & Leeds, R. 2005. Top snowdrops. The Plantsman N.S. 4, p. 10-13.
• Grey-Wilson, C. & Mathew, B. 1981. Bulbs. The bulbous plants of Europe and their allies. William Collins Sons & Co Ltd, Glasgow. 285 p.
• Grimshaw, J. 2006. A flurry of snowflakes. The Plantsman N.S. 5, p. 22-25.
• Grimshaw, J., Gatenby, E., Sharman, J, 2007. Variation in Leucojum vernum. The Plantsman N.S. 6, p.37-43.
• Leeds. R. 2000. The Plantfinder's guide to early bulbs. David & Charles Publishers, Devon. 192 p.
• Lledó, Ma D, Davis, AP, Crespo, MB, Chase, MW & Fay, MF. 2004. Phylogenetic analysis of Leucojum and Galanthus (Amaryllidaceae) based on plastid matK and nuclear ribosomal spacer (ITS) DNA sequences and morphology. Plant Systematics and Evolution 246: 223-243.
• Oldfield, S. 1989. Bulb propagation and trade study - phase II, report. WWF UK. 112 s.
• Paivel, A. 1974. Madalakasvulised sibullilled. Valgus, Tallinn. 160 p.
• Rees, A. 1989. Galanthus 'in the green'. The plantsman 1-1989, p.242-244
• Richards, J. 2010. The origins of yellow snowdrop. The Plantsman N.S. 9, p. 48-51.