Hieman hämäävästi lumikellojen englanninkielinen nimi on "snowdrop" eli lumipisara, meikäläinen lumipisara puolestaan on englanniksi "snowflake" eli lumihiutale.

G. elwesii var. elwesii eli päälaji on sisäkehälehdiltään vihreäkuvioinen siten, että niissä erottuu tyvellä yksi ja kärjessä toinen vihreä kuvio, tai yksi x-kirjaimen mallinen kuvio peittää yli puolet koko kehälehdestä. Var. monostichus -muunnoksella on sisäkehälehdissään vain yksi vihreä kuvio, joka ei yleensä peitä edes puolta koko kehälehdestä

Kaikkiaan tähtilumikellon lajikkeita on lähemmäs sata. Lajikkeista var. monostichuksen alle kuuluvat esimerkiksi ulkokehälehdiltään vihertävä 'Comet', joka on yksi tavallisimmista lajikkeista, ja aikainen ja suurikokoinen, mutta mittasuhteiltaan viehättävä 'Mrs McNamara'. Osa lajikkeista luetaan muutaman lajikeryhmän alle, osan ei katsota kuuluvan lajikeryhmiin. Var. monostichukseen kuuluvan Hiemalis-ryhmän melko pienikokoiset, aikaiset lajikkeet kukkivat Iso-Britanniassa usein jo ennen joulua. Var. elwesiihin luettavan Edward Whittall-ryhmän lajikkeilla ulompien kehälehtien tyven kirjailu on jakaantunut kahdeksi vihreäksi laikuksi.

G. graciliksesta on viljelyssä jokunen lajike, mutta niitä on harvemmin saatavilla; tavallisimpana lajikkeena on mainittu 'Highdown'. Se on elinvoimainen ja aika lailla peruslajin näköinen. Todennäköisesti kyseessä ei ole kasvullisesti lisätty klooni, vaan kanta, joka tuottaa siemenestä melko tasaisen samannäköistä jälkeläistöä.

Turkinlumikello- nimeä käyttää ainakin Suuri Pohjolan Kasvio (Mossberg ja Stenberg 2003, suomenkielinen laitos 2005), mutta nimeä ei löydy vielä Viljelykasvien nimistön v. 2004 painoksesta. Toivottavasti suomenkieliseksi nimeksi ei vakiinnu turkinlumikello vaan jokin muu, sillä Turkilla on mielleyhtymiä moniin muihinkin lumikelloihin, esimerkiksi tähtilumikelloon, ja G. woronowiita ei tuoda puutarhakauppaan pääasiallisesti Turkista, vaan Georgiasta (ent. Gruusia). Turkissa kasvaa luonnonvaraisena lumikelloja pilvin pimein, sillä noin puolet kaikista lumikellolajeista tavataan jostain päin Turkkia luonnonvaraisena (Bryan 2002)

Luonnossa G. ikariae viihtyy lumikelloille tyypillisesti viileissä, varjoisissa ja kosteissa paikoissa, usein metsän pohjalla jokien varsilla, mielellään humus- ja kalkkipitoisessa maassa. Kasvupaikat sijaitsevat Aegeianmeren saaristossa, missä se ei koe kovin kovia pakkasia. Kirjallisuudessa mainitaan, että se tekee viljelyssä varsin hyvin siementä, mutta saattaa olla talvenkestävyydeltään heikohko laji - jopa Iso-Britanniassa.

Poculiformis-ryhmään kuuluvia kantoja on löydetty lumikelloharrastuksen alkuvuosilta lähtien, ja muunnos näyttää olevan kohtuullisen yleinen isoissa populaatioissa. Kukan muodon muutos periytyy osalle siemenjälkeläisiä ja tällaisia kukkamuotoja on löydetty myös Keski-Euroopan luonnonvaraisista puistolumikellopopulaatioista. Kukan muoto vaihtelee usein saman kloonin yksilöiden ja vuosien välillä jonkun verran ja kukat eivät aina ole muodoltaan säännöllisiä. Nimettyjä Poculiformis-lajikkeita on kourallinen, ja tavallisimmin niistä on saatavilla 'Sandhill Gate'.

Sandersii- ryhmän lumikelloja on tunnettu 1800-luvulta alkaen ja ne näyttävät olevan peräisin pääosin Northumberlandin alueen villiintyneistä puistolumikellokannoista. Sandersii- ryhmää edustavat esim. vanha 'Flavescens' sekä uudemmat 'Norfolk Blonde' ja 'Ray Cobb'.

Scharlockii-ryhmän kasveilla kukan suojuslehti on aika suuri, noin 5 cm pitkä ja lehtimäinen, ja jakautunut kahteen samanlaiseen kapeaan "lehteen". Äkkiseltään ne näyttävät pitkiltä korvilta kukan päällä. Lisäksi ulkokehälehdissä on hieman vihreää väritystä. Nämä lumikellot ovat alunperin ilmeisesti kotoisin Saksasta, mistä tällaisia kasveja löydettiin 1800-luvun loppupuoliskolla. Erikoiset "korvat" periytyvät siementaimille ja nykyään tämän tyyppisiä kasveja on useita eri kantoja.

'Flore Pleno' lienee kaikkiaankin vanhin tunnettu lumikellolajike. Vaikka ei tiedetä mistä lajike on peräisin, on se tunnettu ainakin jo aivan 1700-luvun alussa. Nykytiedon valossa se on jokseenkin kaikkien muiden kerrannaisten puistolumikellojen, joita on parikymmentä lajiketta, sekä kerrannaisten risteymälumikellojen, joita on niitäkin useita kymmeniä, esi-isä. Se tuottaa nimittäin aika usein siitepölyä, vaikkei tuotakaan itse siemeniä.

Puistolumikello 'Viridapice' on tavallisin ja tunnetuin niistä noin kahdestakymmenestä puistolumikellon lajikkeesta, joilla on vihreää väritystä sisempien kehälehtien lisäksi myös kolmessa uloimmassa kehälehdessä. Sen kukan suojuslehdet ovat usein jäykät ja suuret, näyttäen hieman oikealta lehdeltä eikä niinkään hennolta kalvomaiselta suojuslehdeltä. Sekä ulommissa että sisemmissä kehälehdissä on kärjessä suuri vihreä läikkä. 'Viridapice' lienee useimmista muista lumikellolajikkeista poiketen kotoisin Hollannista ja se on ainakin noin 100 vuotta vanha.

Yksi parhaiten saatavilla olevia kriminlumikellon lajikkeita on vanha 'Warham' joka on lähes sata vuotta vanha hyvä peruslajike. Ajoittain 'Warham'- nimellä myyty 'Gerald Parker' on varsin saman oloinen, mutta sen kukkien sisäkehälehtien vihreä kuviointi nousee ylemmäs. Muita tunnettuja peruslajikkeita ovat mm. uusi ja toistaiseksi harvinainen mutta lupaava, aikaisin kukkiva 'Three Ships', ja vanha, joskin virusten vaivaama 'Augustus'. 'Wendy's Gold'-lajikkeen kukissa on keltainen kuviointi, ja 'Trym'-lajikkeella ulommat kehälehdet ovat muuntuneet sisempien kaltaisiksi.

'Mighty Atom': Hankalasti tunnistettavia ja siksi aitoudeltaan ehkä toisinaan kyseenalaisia ensimmäisen ryhmän lajikkeita ovat esimerkiksi 'Mighty Atomin' lähilajikkeet 'Bertram Anderson', 'Galatea', 'Bill Bishop' ja 'Brenda Troyle'.

'Atkinsii' on kukiltaan pitkänomaisen pisaramainen, 1800-luvun loppupuolelta saakka tunnettu ja edelleen hyvin suosittu. Sillä on lukuisia kukan muodoltaan saman typpisiä lähilajikkeita.

'Magnet': Noin satavuotias lajike 'Magnet' on varsi mukavasti saatavilla ja se tunnetaan pitkistä kukkaperistään ja erityisen kauniisti nuokkuvista kukistaan.

'S. Arnott': Vuonna 2004 Iso-Britannian lumikelloharrastajien parhaaksi lumikellolajikkeeksi arvioima, vaatimaton ja näyttävä, mutta steriili 'S. Arnott' (Grey-Wilson & Leeds 2005) on esitelty vuonna 1951 ja sitä on viljelty runsaasti, joten se on varsin mukavasti saatavilla.

'Straffan' on yksi vanhimpia tunnettuja lumikellolajikkeita. Se tuottaa tyypillisesti kaksi kukkavartta joka sipulista, mikä pidentää kukinta-aikaa, ja on erittäin elinvoimainen ja helppo lajike.

Ryhmän 2 yksi tunnetuimpia lajikkeita on 'John Gray', joka on todennäköisesti 'Mighty Atomin' sisarlajike, vaikka kuuluukin eri ryhmään. Se on hieman oikukas viihtymisensä suhteen, mutta siellä missä se viihtyy, se on erittäin runsaskukkainen.

Toinen melko laajalti tunnettu ryhmän lajike on 'Robin Hood', jolla on lyhyet kukkaperät ja kukan sisäkehälehdissä vanhanaikaisia keritsimiä muistuttava kuvio.

Ryhmän kolme vanhinta ja tunnetuinta kaartia edustaa 'Merlin', joka on suunnilleen samaa ikäluokkaa ja alkuperää kuin 'Robin Hood' ja 'Magnet', eli James Allenin lajike 1800-luvun loppuvuosilta. 'Cicely Hall' lienee kuitenkin kolmosryhmän kärkinimi. Tällä reippaalla irlantilaisella lajikkeella on valkoista reunaa lukuunottamatta kokonaan vihreät sisäkehälehdet ja niiden lovi eli sinus on harvinaisen selkeä.

Ryhmässä 4 maineikkaimpia lienevät sitkeä saman nimisestä kylästä Leicestershirestä noin vuonna 1948 löydetty 'Ketton' ja samasta paikasta 90-luvulla lisäykseen otettu 'Squire Burroughs'.

Ryhmään viisi kuuluu mm. kaksi kukiltaan keltakuvioista lajiketta, jotka ovat molemmat melko uusia ja hintavia ('Spindlestone Surprise' ja 'Primrose Warburg'). Risteymälumikellojen joukosta löytyy vain yksi lajike, jonka sisäkehälehdet ovat ulkokehälehtien kaltaiset, eikä ulkokehälehdiltään vihreitäkään hybridilajikkeita ole kuin hieman toistakymmentä. Nämä ovat pääasiassa aika uusia lajikkeita, ainoastaan 'Modern Art' ja 'Curly' ovat ehtineet puolen vuosisadan ikään.

Kerrannaisten lumikellojen kukat voivat olla kehitysvaiheeltaan joko "epäkypsässä" (immature) tai "kypsässä" (mature) vaiheessa. Monet puistolumikellon kerrannaiset lajikkeet voivat olla epäkypsässä vaiheessa koko ikänsä, mutta etenkin hybridilajikkeet asettuvat kypsään vaiheeseen saatuaan olla paikallaan jonkun aikaa ja sipulien koon kasvaessa. Kukan muodossa ja asennossa kehitysvaihe näkyy siten, että epäkypsissä kukissa ei yleensä ole lainkaan heteitä tai emiä ja ne osoittavat usein ylös tai sivulle. Kypsän vaiheen kukat nuokkuvat tavallisten lumikellojen tapaan, ja niissä on ajoittain heteitä, jopa emi saattaa löytyä.

Greatorex-lajikkeita on melkoinen joukko. Niiden kasvattaja H. Greatorex nimesi ne usein Shakespearen näytelmien hahmojen mukaan. Monet lajikkeista ovat erittäin elinvoimaisia, vaikka osa niistä on keskenään varsin saman kaltaisia. Esimerkiksi ykkösryhmään kuuluvat 'Ophelia', 'Desdemona', 'Hippolyta' ja 'Dionysus' mainitaan kirjalisuudessa varsin usein, kuten myös kakkosryhmään luettava, melkein 30-senttiseksi venyvä 'Jaquenetta'.

Kevätlumipisaran muunnoksista kukiltaan keltatäpläinen var. carpathicum on vakuuttanut kasvitieteilijät erilaisuudellaan, mutta var. vagnerin asema on hieman epäilyttävä. Jälkimmäinen nimittäin eroaa tyypillisestä muodosta (L. vernum var. vernum) vain siten, että se on iso ja sillä on kaksi kukkaa per kukkavarsi. Ominaisuudet ei kuitenkaan näytä olevan riittävän pysyviä, jotta sitä kannattaisi erottaa omaksi muunnoksekseen (Grimshaw et al. 2007).

Lumikelloilla on oma Botrytis- eli harmaahomelaji (B. galanthina), jonka tiedetään tuhonneen isojakin kasvustoja märkinä talvina. Myös eräs pahkahome ja muutama muu Botrytis -laji, erityisesti liljoilla hankalana tunnettu Fusarium sekä eräät muut usein myös narsisseilta tunnetut sienitaudit voivat vaivata lumikelloja.

Lumikelloja voidaan lisätä ns. kaksoislastumenetelmällä samoin kuin esimerkiksi narsisseja, mutta tätä on hankala saada onnistumaan ilman systeemisiä fungisideja, joita meillä ei harrastajan saatavilla ole. Sama ongelma koskee esimerkiksi myös liljojen lisäystä sipulisuomuista.

Iso osa lumikellon taksoneista tuottaa itävää siementä. Ne kypsyvät alkukesällä, ja siemenkodat kannattaa kerätä talteen jo siinä vaiheessa, kun ne alkavat usein vielä kypsymättöminä irtoilla kukkavarsista. Niiden voi antaa kehittyä loppuun viileässä paikassa esimerkiksi hiekkaan peitettynä.Siemenet kylvetään heti niiden kypsyttyä ja ne itävät yleensä seuraavana keväänä vietettyään talven viileässä tai kylmässä. Luonnossa muurahaiset kuljettelevat siemeniä ja saattavat olla kiinnostuneita käymään siemenvarkaissa myös talteen kerättyjen siemenkotien ja kylvösten seutuvilla. Siemenet säilyttävät itävyytensä vain aika lyhyen ajan.

Siementaimien hoidossa on tärkeää, että taimet eivät pääse kuivumaan missään vaiheessa. Pienet siementainten sipulit ovat myös erittäin arkoja kuivumiselle, ja etenkin ruukussa kasvatettaessa tämän suhteen sattuu vahinkoja harmillisen helposti. Kukintaikään kehittymiseen menee lumikelloilla yleensä (4-)5-6, mutta jopa seitsemän vuotta.

Lumikellojen ja kevätlumipisaran kaupalla keväällä kukinta-ajan jälkeen on Iso-Britanniassa pitkä, lähes vuosisatainen perinne. Se, onko tämä kasvin kasvuunlähdön kannalta parempi tapa myydä lumikelloja, on kuitenkin epäselvää. Ainakaan ulkomailta Suomeen tilattaessa in the green -kaupan edut eivät ole mitenkään ilmeiset syyskauppaan verrattuna.

Melko halpoja lajikkeita ovat peruslajien ja puistolumikello 'Flore Plenon' ja 'Viridapicen' lisäksi mm. 'Atkinsii', 'Lady Beatrix Stanley', 'Magnet', 'S. Arnott', 'Straffan', G. plicatus 'Warham' (tilanne 2009). Myös Greatorex-lajikkeita (esim. 'Desdemona', 'Hippolyta') saa toisinaan aika halvalla.

Tämä "vakuuttaminen" tarkoittaa sitä, että yhden lajikkeen tai muun taksonin arvokkaat kasvit jaetaan puutarhassa vähintään kahdelle, mieluummin 3-4 eri kasvupaikalle. Jos sitten jokin tuho, tauti, tuholainen tai huono vuosi iskee, on vähemmän todennäköistä, että kaikki arvokasvit menetetään. Kasveja tarkemmin tuntemattoman silmään eri lumikellot ovat usein riittävän saman näköisiä, jotta tällainen "ripotellen" istuttaminen ei anna ikävän sekavaa vaikutelmaa. Istutettavat lumikellot on kuitenkin tärkeää merkitä hyvin jos on hankittu useita keskenään saman näköisiä taksoneita, sillä niiden tunnistus on pahimmillaan hyvin hankalaa.

Kohtuullisen monet lumikellon muodot tuottavat siemenestä aika tasaista jälkeläistöä, jos lähistöllä ei kasva muita lumikellosortteja. Toisaalta jos samalla paikalla kasvatetaan erilaisia lumikelloja, niin ne risteytyvät yleensä hyvin helposti. Lajikeaitoja kasveja ei siis siemenestä oikein saa, mutta muuten emokasvin mielenkiintoiset ominaisuudet voivat toistua jälkeläistössä aika mukavasti. Lumikellon siemeniä voi hankkia ulkomailta varsin halvalla ja postikulutkin jäävät etenkin vihreiden kasvien hankintaan verrattuna pieniksi. Vaikka CITES ei siementen kauppaan puutu, luonnonvaraisten lumikellojen siementen keruu on usein kielletty kansallisessa lainsäädännössä. Siemenlisäyksestä tarkemmin Lisäys-kohdassa yllä.

Itse asiassa koko Galanthus-suku on mukana CITESin liitteessä kaksi. Se rajoittaa kaikkien lumikellojen - myös viljelylajikkeiden - kansainvälistä kauppaa, joten niiden maastavienti on luvanvaraista.

Nykyisin tähtilumikellon sipuleita on luvallista kerätä myyntiin Turkista muutamia miljoonia vuodessa (CITES). Keruuta pyritään valvomaan, mutta luvattomasti kerättyä tavaraa päätyy kauppaan todennäköisesti melkoisia määriä. Viime vuosina tähtilumikelloa on Turkissa luonnosta keruun lisäksi ja rinnalla pyritty onneksi myös viljelemään.

Lumikellot eivät viihdy laitumilla, hakkuualoilla ja muilla ihmisen voimakkaasti muokkaamilla kasvupaikoilla, joten luonnonympäristöjen säilyminen on lumikelloille tärkeää.

Tähtilumikelloa ja G. woronowiita (jota usein myydään nimellä G. ikariae) lukuun ottamatta lumikellot ovat yleensä onneksi viljeltyjä, ja nimetyt lajikkeet etenkin ovat sitä lähes poikkeuksetta. Lumikellolajien luonnosta keruun luvalliset kiintiöt eri maissa voi tarkistaa edellä linkitetyltä CITESin nettisivulta löytyvästä lajitietokannasta.