Kuningaslilja kasvaa luonnossa vain hyvin pienellä alueella, eräässä vuoristolaaksossa Kiinassa, mistä E.H. Wilson löysi sen vuonna 1903. E.H. Wilson oli yksi aikansa tunnetuimpia "plant huntereita" eli harrastajien rahoituksella maailmalla kasveja keräämässä kierrelleitä tutkimusmatkailijoita. Hän toi länsimaihin noin kaksituhatta aasialaista kasvilajia. Kuningaslilja on näistä yksi tunnetuimpia. Vuonna 1908 ja 1910 Wilson keräsi löytämästään laaksosta jokusen tuhatta pientä kuningasliljan sipulia, jotka toimitettiin Yhdysvaltoihin. Ensimmäinen erä ei selvinnyt matkasta, mutta nykyinen lajin viljelyskanta on peräisin jälkimmäisestä erästä. Tällä jälkimmäisellä matkalla hän kuitenkin jäi kivivyöryn alle ja loukkasi jalkansa, ja Wilson ontui tämän loukkaantumisen takia loppuikänsä.

Pikarililjoista liljat eroavat pääasiassa kirkkaamman kukkien värityksen ja kukkien enemmän tai vähemmän ulospäin kääntyvien terälehtien sekä useimmiten kehälehtiä pidemmän emin luotin perusteella, mutta rajanveto ei aina ole selkeä.

Vanha konsti on haudata itusilmujen tekoon taipuvaisen liljan varsi pitkittäin maahan, jolloin itusilmuja kehittyy enemmän ja itusilmut lähtevät kasvuun jo varressa kiinni ollessaan.

Jos sipulisuomuista lisääminen onnistuu, siten saa helposti todella paljon keskenään samanlaisia liljan taimia ja menetelmää käytetäänkin kaupallisesti paljon. Kaupallisessa tuotannossa suurena apuna ovat sienitautien torjunta-aineet, jotka ovat Suomessa huonosti harrastelijan saatavilla. Sienitaudit ovat iso ongelma suomukylvöksissä, koska niitä ei saa päästää kuivumaan ja helpoin tapa estää kuivuminen on pakkaaminen muoviin.

Liljoja keinotekoisesti pölyttäessä kehälehtiä ei tarvitse leikata pois, joten kukan koristearvoakaan ei täysin menetetä, vaikka puutarhassa hieman kokeilisi liljojen risteyttämistä. Heteen ponnet ovat yleensä kiinni vielä kukan auetessakin, joten kukan omalla siitepölyllä ei helposti tule vahingossa sotkettua emiä. Puhumattakaan siitä, että valtaosa liljoista on joka tapauksessa itsesteriilejä (mutta ainakin jotkin lajit voivat tehdä apomiktista siementä).

Varjoliljan siementen itäminen on vähintäänkin yli 90-prosenttisesti hypogeeista. Martagon-liljoja jalostavan E. Foxin (2006) kokemusten mukaan yleensä alle 5% itävistä siemenistä itää epigeeisesti. Kokonaisitävyys vaihtelee yleensä 20-80 % välillä. Toisin sanoen, sadasta siemenestä noin 1-4 siementä itää epigeeisesti (eli lehti ilmaantuu maan pinnalle ennen ensimmäistä kylmää jaksoa) ja loput 20-80 tainta syntyy hypogeeisesti eli ilmaantuu maan pinnalle vuotta myöhemmin. Taimien kehitystä voi nopeuttaa keinotekoisella vuosirytmillä, jossa sekä kasvukauden että viileän lepokauden pituus on noin 3 kk.

Suomeen liljansipulit tulevat lähes pelkästään Hollannista, missä puolestaan liljoja tuotetaan lähes pelkästään leikkokukiksi. Siksi Suomen markkinoille päätyvät liljat eivät useinkaan ole parhaita mahdollisia puutarhakasveja.

Ikävä kyllä tästä ryhmittelystä on harrastajalle rajallisesti iloa, sillä se perustuu lajikkeiden kantalajeihin enemmän kuin niiden ulkonäköön ja monien ryhmien ulkonäöstä on vaikea sanoa mitään yleispätevää. Maallikon on usein hyvin vaikea sanoa liljan ulkonäön perusteella mitään varmaa siitä, mihin ryhmään se kuuluu.

Ryhmän pääasiallinen kantalaji varjolilja lisääntyy hitaasti, sillä kehitys siemenestä kukkivaksi kasviksi kestää pitkään. Tämä on ollut omiaan vähentämään kiinnostusta Martagon-risteymien kaupalliseen jalostukseen.

Vanhemmat lajikkeet ovat pääosin peräisin myös narsisseja jalostaneen englantilaisen Backhousen pariskunnan risteytyksistä sekä maailman ehkä maineikkaimman liljojen jalostajan, Oregon Bulb Farmsin tuotantoa. Uudempiakin lajikkeita on, sillä Martagon-hybridejä on jalostettu viime vuosikymmeninä USAssa harrastajien toimesta. Näitä lajikkeita ei kuitenkaan ole helppo saada Suomeen.

Martagon-ryhmän kantalajit ovat kaikki kotoisin Euroopasta ja Aasiasta. Varjoliljan lisäksi Martagon-ryhmään liljojen suvussa luettavia lajeja ovat L.distichum, L.tsingtauense, L.hansonii ja L.medeoloides (Fox 2006). Viimeistä lukuunottamatta olen onnistunut nämä liljalajit hankkimaan ja ne näyttävät pärjäävän meillä ilmastollisesti hyvin.

Aurelian -nimi on peräisin siitä, että heikinliljan ja L. sargentiae- lajin risteymälle annettiin aluksi Ranskassa nimi L. x aurelianense.

Lajikkeista löytyy sekä kukan muodoltaan aika lailla Aurelian- hybridejä muistuttavia että enemmän idänliljan näköisiä lajikkeita, sekä myös kehälehdiltään hyvin taakäänteisiä, heikinliljan kukan muotoa muistuttavia liljoja. Monien idänliljojen tapaan kehälehtien keskiosat ovat usein eriväriset kuin reunat, mutta kokonaan lähes yksivärisiäkin lajikkeita löytyy. Monilla tämän ryhmän lajikkeilla on idänliljoilta periytyvä vihreä tähtimäinen kuvio kukan keskellä, muuten väriskaala on laaja ja joskus väriyhdistelmät ovat hyvinkin voimakkaita.

Vuosi vuodelta OT-lajikkeita onkin ollut paremmin saatavilla, mutta usein myyntipakkaus kertoo lajikkeen olevan idänlilja ja vasta lajikerekisterin tutkailu paljastaa asian todellisen tilan.

Hallasuojaukseen käyvät hallaharson lisäksi melkein millaiset peitteet tahansa, kunhan ne vain saadaan pysymään paikallaan yön yli mahdollisesta tuulesta huolimatta. Peitettä ei kannata laittaa lepäämään liljan versojen varaan, koska ne voivat taipua tai taittuakin jos tuulee sopivasti. Esimerkiksi tavalliset kukkakepit sopivat hallapeitteen kannatteluun.

Puutarhassa syvämultainen, ravinnetasoltaan ja kuivatukseltaan hyvä perennapenkki sopii aika monelle liljalle. Syväksi perustettu kohopeti on usein kuivatusoloiltaan suotuisa; omassa puutarhassani noin puolen metrin syvyyteen kaivettu, käännetty ja maanparannettu, noin viisitoista senttiä koholla oleva peti on osoittautunut aika hyväksi.

Eräässä englantilaisessa tutkimuksessa (Salisbury et al. 2009) havaittiin vain varsin vähäisiä eroja siinä, miten eri liljalajit ja -lajikkeet kärsivät liljakukkotuhoja. Testatusta aika suppeasta liljajoukosta kuningaslilja selvisi vähimmillä vaurioilla, mutta ei aivan vauriotta sekään. Omassa puutarhassani tuhoja on ollut mm. Fritillaria pudicalla ja F. pallidifloralla, keisarinpikarililjalla ja kanadanliljalla.

Liljakukkoja hävitettäessä pudottautumiseen kannattaa varautua laittamalla jokin astia listittävän liljakukon alle. Itse kuljeskelen puutarhassa muovisen saunan löylykauhan kanssa noudattaen sitä nyrkkisääntöä, että mikä tahansa punainen, pilkuton pikkuotus joka istuu liljassa, on liljakukko. Liljakukon bongatessani laitan löylykauhan sen alle ja sinnehän se melkein aina ehtii pudottautua ennen kuin otuksen saa sormiensa väliin..

Meillä esiintyy yleisesti ainakin liljaankin tarttuvaa TBV-virusta kantamaan pystyvä Aphis fabae (juurikaskirva). TBV on se virus, joka aiheuttaa tulppaanin rembrant-kirjavuutta (tulip breaking virus); muilla kasveilla sen oireet eivät useinkaan ole silmää miellyttäviä. Meillä esiintyy viljely- ja luonnonkasveilla useita muitakin viruksia (mm. CMV, kurkun mosaiikkivirus), jotka voivat tarttua liljoihin, mutta useimmat tunnetuimmat liljojen viruksia kantavat kirvat eivät esiinny meillä tai esiintyvät vain kasvihuoneissa. Toisaalta liljan viruksia levittävistä kirvalajeista ei ole kovin kattavaa tietoa ja joitakin havaintoja esimerkiksi CMV:n vektorina toimimisesta on kymmeniltä kirvalajeilta.