Iso osa yksisirkkaisten kukkakasvien taksonomiaa on nimittäin useiden peräkkäisten uudelllenarvointien jäljiltä nyt varsin kiistanalaista, mutta Scilla-suku kuuluu ilmeisesti tällä hetkellä virallisesti (NCBI (http://www.ncbi.nlm.nih.gov/guide/), EOL (http://www.eol.org/), ja Kew World Checklist of selected plant families (http://apps.kew.org/wcsp/home.do), joulukuu 2010) parsakasvien heimoon. Jonkin aikaa ne listattiin liljakasvien (Liliaceae) heimoon ja aika pitkään hyasinttikasvien heimoon (Hyacinthaceae); kirjallisuudessa ne löytyvät yleensä jommasta kummasta näistä kahdesta heimosta.


Persiansinililja on steriilin tai lähes steriilin viljelykasvin maineessa. Mielenkiintoista kyllä, etelänaapuristamme Virosta on maininta (Paivel 1974) S. tubergeniana-nimen alla kasveista, jotka tuottavat siementä aivan normaalisti. Kaksi taikka kolme mahdollista selitystä tulee mieleen. Nämä saattavat olla luonnosta kerättyjä kasveja ja siis eri alkuperää kuin kaksi yleisesti puutarhaviljelyssä olevaa kloonia. Toisaalta pohjoisempi vuosirytmi voi sopia persiansinililjalle paremmin kuin elämä Hollannissa ja Iso-Britanniassa, ja ne saattavat siksi tuottaa naapurimaassamme siementä. Kolmas vaihtoehto on se, että kyse ei ole samasta lajista. Jos Sinä olet havainnut persiansinililjan tuottavan Suomessa itävää siementä, olisin kovasti kiinnostunut kuulemaan asiasta.


Puutarhakirjallisuuden perusteella näyttää, että viime vuosikymmeninä olisi ollut myynnissä aika yhteneväistä sinililjakantaa. Lajista on kuitenkin olemassa useita luonnonmuotoja ja alalajeja, joista useampia on päätynyt myös puutarhaviljelyyn. Olisi tosi kiinnostavaa päästä vertailemaan eri puolilta maata löytyviä idänsinililjan kantoja. Vaikuttaa siltä, että meillä Suomessakin eroavaisuuksia löytyy ainakin jonkin verran. Tämä saattaa johtua siitä, että idänisinililjaa on tullut meille eri vuosikymmenillä ja ehkä myös eri suunnilta. Koska se leviää paljolti siemenestä, vaihtelua voi syntyä myös suvullisen lisääntymisen kautta.