Lisäksi heteiden väritys on oleellinen, joskin vaikeasti tulkittava tuntomerkki. Kukan kehälehtien väri vaihtelee paljon eri vuosien välillä ja nupun auetessa, kukinnan aikana ja vielä kukan vanhetessakin, joten kukan värit ovat aika huonoja tuntomerkkejä.

Myrkkyliljojen taksonomia on — yllätys yllätys — aika sekavaa. Läheiset Bulbocodium- ja Merendera- suvut milloin erotetaan, milloin yhdistetään myrkkyliljoihin.

Useimmat kuolemaan johtaneet myrkytystapaukset ovat ilmeisesti seuranneet siitä, että kasvin mukula on sekoitettu johonkin syötävään kasviin, kuten ruokasipuliin tai laukkoihin, ja käytetty ruuanvalmistukseen.

Mukulan "jalan" yksi tehtävä on auttaa mukulaa asettumaan sopivalle syvyydelle maassa. Jos mukula on kasvin kannalta turhan lähellä pintaa, jalasta tulee pitkä ja sen avulla uusi syntyvä mukula päätyy edellistä syvemmälle maahan. Jos mukula puolestaan on jo sopivalla syyvydellä, jää jalka pienemmäksi.

Tutkimuksessa arveltiin, että kasvin mukulan kuoren muodostama, maan pintaan saakka ulottuva "käytävä" auttaisi valosignaalin välittymisessä maan alle. On kuitenkin vaikea kuvitella, että kasvi olisi valosignaalista täysin riippuvainen, sillä kaikenlaiset maata kaivelevat otukset lierosta myyrään voivat helposti katkaista tai tukkia käytävän.

Syksyn edetessä päivänpituus lyhenee meillä luonnostaan elokuun lopun noin 14 tunnista syyspäiväntasauksen 12 tuntiin ja edelleen lokakuun puolivälin noin kymmeneen tuntiin. Riippuen mikä sattuu olemaan kyseiselle kasville luontainen kukinnan laukaiseva päivänpituus, syksyn edetessä sekä kukinta luonnostaan alkaa että päivänpituuden manipuloinnin vaikutus vähenee. Mutta ihmisluonto on utelias ja kahvimukipelleilyä on tarkoitus jatkaa tulevina syksyinä..

Tämä kahvimukitemppuilu ei sinänsä todista mitään päivänpituuden vaikutuksesta, sillä vaikutusta sekoittavia tekijöitä on paljon. Kasveja on kokeessa ollut mukana vähän ja lisäksi mukin alla on varmasti öisin lämpimämpää kuin avomaalla, millä voi silläkin olla oma vaikutuksensa.

Tässä joukossa on mm. kolme syysmyrkkyliljan muotoa, loistomyrkkylilja ja tarhamyrkkyliljat 'Lilac Wonder' ja 'The Giant'. Kukat on kerätty mukulasta irti vetämällä, joten niihin on saatu aika pitkä varsi.

Muillakin kielillä (esimerkiksi ruotsiksi, saksaksi ja englanniksi) myrkkyliljojen toisintonimillä on usein samantyyppinen alkuperä ja syksyllä kukkivilla krookuksillakin saattaa olla samaan kasvutapaan viittaavia kansankielisiä nimiä. Myös hauska nimitys "poika ennen isää" löytyy vanhasta kirjallisuudesta (Parkinsonin Paradisuksesta), viitaten tietenkin siihen, että myrkkyliljat näyttävät tekevän siemenet ennen kuin kukkivat. Syksyllä kukkivien myrkkyliljojen erikoinen vuosirytmi on todellakin huomiota herättävä.

Suvun monista lajeista ja lajikkeista löytyisi varmasti enemmänkin puutarhaviljelyn arvoisia ja ehkä myös meillä menestyviä kasveja. Meillä potentiaalisesti parhaita olisivat luultavimmin ne lajit, jotka mainitaan aikaisin kukkiviksi ja toissijaisesti myös ilmastollisesti kestäviksi. Myös meillä menestyviksi tiedetyistä lajeista olisi tarjolla maailmalla runsaasti näyttäviä lajikkeita, joita kotomaasta ei pysty hankkimaan.

Myymälästä voi löytyä kerrannaiskukkainen valkoinen 'Alboplenum' ja alkuperäisen värinen eli vaaleanpunainen tai vaaleanpunavioletti 'Pleniflorum'. Viimeisenä mainittu kukkii huomattavasti peruslajia ja Albumia myöhemmin, lähes aina liian myöhään meidän oloissamme. Omassa puutarhassani 'Pleniflorum' ei ole koskaan vielä ehtinyt kukkimaan, vaan kukkanuput, joita siis kasvit kyllä tekevät, löytyvät keväällä lumen sulaessa mädäntyneenä maanrajasta.

E. A. Bowles oli kuitenkin sitä mieltä, että tämä kukan muodoltaan poikkeava, aikaisin kukkiva kasvi olisi hollantilainen var. bornmuellerin siemenjälkeläistöstä valittu muoto, ja toinen saman oloinen, ei yhtä aikaisin kukkiva myrkkylilja olisi aito var. illyricum. Bowles oli myös vahvasti sitä mieltä, että C. giganteum oli epäilyksettä oma, loistomyrkkyliljasta eroava lajinsa. Meikäläisellä kasvilla, on se sitten taksonomisesti mikä onkaan, on loistomyrkkyliljaa selvästi kapemmat ja pienemmät lehdet.

Tällaista kuviota on kukissaan useillakin meillä aika tuntemattomilla myrkkyliljalajeilla, joista ainakin C. bivonae on osallisena monien enemmän tai vähemmän ruutukuvioisten tarhamyrkkyliljojen sukupuussa.

'Waterlily' on tiettävästi syys- ja loistomyrkkyliljan risteymä ja 'Giant' kahden loistomyrkkyliljan alalajin risteymä.

Hyvin saman näköisiä lajikkeita on ilmeisesti useita, ainakin kolme, mutta niiden kantalajeista ei ole tietoa.

Skandinaavisesta näkövinkkelistä on hivenen harmillista, että myrkkyliljoja on pääasiassa jalostettu ja kasvatettu Iso-Britanniassa ja Hollannissa. Näissä vähän eteläisemmissä oloissa meikäläisittäin hyvä kukinta-aika (eli elokuun lopulla tai syyskuun alkupuolella alkava kukinta) on vähän turhan aikainen. Ehkä juuri tästä syystä meille sopivia, melko aikaisia lajikkeita ei ole kovin montaa. 2000-luvun puolella on alkanut ilmaantua markkinoille Baltian maissa syntyneitä lajikkeita sekä myrkkyliljoista että syyssahramista, ja näistä tuntuu todennäköisemmin löytyvän meillekin sopivia lajikkeita.

Vuonna 1993 palkittiin C. agrippinum, C. byzantinum, C. speciosum ja C. speciosum-lajike Album. Vuonna 1997 listalle pääsi lisää lajikkeita: C. autumnale 'Nancy Lindsay', C. speciosum 'Cedric Morris' ja tarhamyrkkyliljat 'Pink Goblet', 'Rosy Dawn', 'Waterlily', sekä yksi lajitason taksoni, C. tenorei. Kaikki nämä AGM-palkitut kasvit katsotaan kestäviksi koko Iso-Britannian alueella. Ne eivät kuitenkaan oman kokemukseni mukaan ole ollenkaan välttämättä parhaita lajikkeita meillä; kukinta voi olla turhan myöhäinen eikä kestävyyskään välttämättä ole paras mahdollinen. Toki AGM-palkinto kertoo, että lajike on jossain mielessä hyvä ja arvokas ja sen kokeilemista meilläkin kannattaa harkita, etenkin jos se on saanut kestävyysluokituksen H4.

Bysantinmyrkkyliljan arvellaan olevan risteymäperäinen taksoni, sillä se on steriili, ja vaikka se on nimetty jo nelisensataa vuotta sitten, sen luontaista kasvupaikkaa ei tunneta.

Usein suositellaan kuunliljoja myrkkyliljan kaveriksi. Mielestäni kuunlilja ei kuitenkaan ole kovin optimaalinen seuralaisperenna, sillä sen lehdistö lakastuu aikaisin syksyllä eikä ole tukemassa myrkkyliljan kukkia.

Myrkkyliljat voi myös istuttaa perennatarhassa matalien etureunan perennojen ja pidempien kasvien välivyöhykkeeseen, jolloin lehdistön voi piilottaa lakastumisvaiheessa pidempien perennojen suojaan ja matalammat, syksyllä vielä vihreät kasvit, kuten sammalleimu, matalat tädykkeet tms. antavat tukea kukille.

Kukat saattavat syysaamuna olla hallan jäljiltä painuneena tukiperennansa varaan, mutta iltapäivällä sään lämmetessä ne nousevat taas ylös ja aukeavat. Kukat kyllä nousevat pystyyn, jos eivät ole taittuneet.

Itse olen hyvällä menestyksellä käyttänyt elokuun puolivälistä eteenpäin kukinnan loppuun asti myrkkyliljojen kasvupaikoilla etanoiden torjuntaan tarkoitettua syöttiraetta, sitä ympäristöystävällisempää joka ei tiettävästi ole myrkyllinen ainakaan ihan kaikelle muulle puutarhan elämälle, kauppanimiä älköön tässä mainittako..

Yksi syy huonoon siementuottoon puutarhassa on epäilemättä edullisten, lämpimien ja pörriäisten liikkumista suosivien pölytyssäiden vähäisyys syksyllä. Kirjallisuuden mukaan monilla lajeilla itäminen on hidasta ja itämisprosentti jää aika alas, ja siementen kylvöstä kukintaan kuluu viidestä seitsemään vuotta, joten siemenlisäys on melkoisen hidasta.

Syysmyrkkylilja tuottaa yhdestä mukulasta hyvällä kasvupaikalla kaksi mukulaa per vuosi (Frankova et al. 2003), eli tänä vuonna 1, ensi vuonna 2, seuraavana vuonna 4, sitten 8, ainakin teoriassa. Jotkut lajit voivat tuottaa enemmänkin sivumukuloita kuin yhden. Jos mukuloita ei jaa usein, niin yleensä kolmannen tai neljännen vuoden tienoilla, kun mukuloita on tuo neljä tai viisi per mätäs, olot ovat sen verran ahtaat että jakaantumistahti hidastuu.

Olen siirrellyt ja jakanut myrkkyliljoja heinäkuulla, siinä vaiheessa, kun maa on ruutikuivaa ja ruskettunut myrkkyliljan lehdistö on juuri kuivunut paperimaiseksi ja rapisevaksi, mutta vielä kiinni mukulassa, jotta sitä voi käyttää apuna mukuloiden paikallistamisessa.

Oman näkemykseni mukaan mukulat voi istuttaa Bowlesin suositusta noudatellen aika lähelle maan pintaa, mukulan kärki tulee vain vajaat viitisen senttiä maan alle, araksi epäillyillä lajeilla ehkä reilu viisi. Jos laji on talvenarka tai halutaan hidastaa mukulojen jakaantumista, voidaan mukulat istuttaa syvemmällekin luultavimmin ilman ilmeisiä ongelmia, mutta itse suosin aika matalaa istutussyvyyttä (3-4 cm multaa mukulan kärjen päälle).

Eräs loistomyrkkyliljan lajike vietti talven 2009-2010 mukulan kärki maan pinnassa, eikä näyttänyt siitä mitenkään kärsineen; talven 2015-2016 ajaksi jäi aivan pintaan myös bysantinmyrkkyliljoja. Toisaalta jakaessani vanhan tarhamyrkkyliljan huomasin, että sen mukulat olivat ainakin 15 cm:n syvyydessä, mutta olivat siitä huolimatta jakautuneet reippaasti ja kasvi oli voinut ihan hyvin myöhäistä kukintaa lukuun ottamatta. Omassa puutarhassani monet sipuli- ja mukulakasvit joutuvat syvälle ikään kuin vahingossa, koska katan tarhoja uudella mullalla muutaman vuoden välein. Onneksi istutussyvyys on helppo tarkistaa kasvien jakamisen yhteydessä.